Epäonnistuminen tuntuu kurjalta. Kovan ponnistelun ja yrittämisen jälkeen kohdattu tappio kirpaisee lujasti. Häpeän tunne valtaa mielen ja itsetunto kokee rajun kolauksen. Usein epäonnistuminen jopa lamauttaa täysin ja saa heittämään pyyhkeen kehään.

Tuntuuko tutulta? Koetko sinä oman elämäsi kompastelut pelkästään ikävinä asioina?

Aika moni vaikuttaa ajattelevan juurikin noin – ainakin silloin kun puhutaan elämästä yleensä. Peleissä tilanne on hieman toisin. Pelien maailma rakentuu epäonnistumisen mahdollisuuden varaan. Peleissä epäonnistuminen on sallittua – ja jopa odotettua. Peli, jossa aina onnistuu, on lähtökohtaisesti tylsä ja huonosti suunniteltu.

Pelin houkutus perustuu asteittain kasvavaan haasteeseen. Kompurointia tapahtuu väistämättä, mutta sitä mukaa kun pelaajan taidot kehittyvät, hän kykenee kohtaamaan entistä vaikeampia haasteita. Oppimista tapahtuu siis harjoittelemalla ja itsensä ylittämällä.

Voisiko epäonnistumista ajatella pelien kautta myös muussa elämässä? Ajattelu itsessään ei ehkä saa epäonnistumista tuntumaan mukavalta, mutta oman asenteen muutos saattaa vaikuttaa siihen, kuinka kohtaa väistämättömät kompastelut. Epäonnistumisen tärkeyttä on nimittäin vaikea kiistää.

Jos aina onnistuu, ei ole ottanut riittävästi riskejä. Jatkuva onnistuminen tarkoittaa omalla mukavuusalueella pysymistä. Silloin ei tapahdu oppimista – eikä kehitystä. Vain epäonnistumisten kautta voi päästä parempaan suoritukseen. Oman – ja yhteisömme – kehittymisen kannalta olisikin viisainta syleillä epäonnistumisia ja antaa niille riittävä arvo.

En usko, että epäonnistuminen itsessään tuntuu koskaan hyvältä. Tappion karvas maku tahtoo maistua suussa pitkään. Siitä huolimatta en lakkaa ihmettelemästä, kuinka pelien ”Game Over” ei lamauta. Pelin antama palaute voi olla suoraviivaisen armotonta, mutta se ei satuta. Se kannustaa jatkamaan ja yrittämään uudestaan.