Ihminen on kautta historian kokenut tarpeen leikkiä ja pelata. Leikki on olennainen osa toimintaamme kaikissa kulttuureissa – maanosasta ja etnisestä taustasta riippumatta. Lapset oppivat uusia taitoja leikin avulla ja aikuisetkin kisailevat jopa MM-tasolla mitä moninaisimmissa urheilulajeissa. Ihmisyhteisöt suorittavat itselleen tärkeitä rituaaleja (leikkejä nekin) vaaliakseen yhteisölleen tärkeitä arvoja. Leikkiä on käytännössä kaikkialla missä ihminen ajattelee ja toimii. Väitänkin, että leikki on yksi ihmiskuntamme tärkeimmistä supervoimista.

Tärkeydestään huolimatta leikki on valitettavan usein aliarvostettu – ja jopa hukattu – toimintamalli varsinkin, kun kyseessä on aikuinen ihminen. Leikkiä ei osata nähdä oleellisena ja keskeisenä osana ihmiskulttuuria. Ikään kuin aikuismainen ja ammattimainen toiminta olisi kaiken inhimillisen ja leikillisen tavan ulkopuolella. Leikki on toki edelleen vahvasti läsnä lasten maailmassa, mutta mitä pidemmälle elämässään lapsi ehtii, sitä vähemmän leikitään. Ilmiön huomaa selkeimmin vaikkapa tarkastelemalla luokkahuoneita esikoulutasolta ylöspäin. Mitä korkeampi luokka-aste, sitä kaavamaisempi – ja tylsempi – luokkahuone. Ihan kuin varttumisen myötä olisi aika kääntää huomio suorituskeskeisiin ja yhteisöllisesti tiukasti kaavoitettuihin toimintamalleihin.

Ihminen ei kuitenkaan ole numero. Emme ole koneen osia, joiden ainoa hyötyarvo on mahdollisimman rasvattuna ja tehokkaana toimiminen. Aikamme haasteet kääntävät monen johtajan huomion prosentteihin, suhdelukuihin ja muuhun numerotietoon. Täytyy tuottaa maksimaalinen tulos minimiresursseilla – ja kaiken on oltava mitattavissa numeerisesti. Tehostamistoimet tuntuvat kuitenkin kipeimmin ihmisessä itsessään. Kustannuksia säästyy, mutta ihminen kärsii. Lopulta päädymme suorittamaan elämäämme kuin elinkautista rangaistusta.

Luovuus, rohkeus ja innovatiivisuus ovat ominaisuuksia, jotka usein yhdistetään alle kouluikäisiin lapsiin. Mitä näille ominaisuuksille tapahtuu siinä vaiheessa, kun lapsi siirtyy osaksi laajempaa systeemiä – astuessaan koulutielle ja päätyessään työelämään? Riskinottohalu tuntuu pienenevän. Luovat ratkaisut eivät enää olekaan niin luovia. Järjestelmä pakottaa mitäänsanomattomiin ja vesitettyihin kompromissiratkaisuihin. Sielu ja särmä puuttuvat. Ja innovaatio on lähinnä inflaation kokenut ilmaisu, joka on pakko sijoittaa vähintäänkin kehittämisohjelmien kalvosetteihin. Tarkoittavatko aikuisuus, ammattimaisuus ja työ siis kaavoihin kangistumista ja ankeaa asennetta uuden oppimista kohtaan?

Yhteisöjen toimintaa seuratessa olen huomannut, että suurimmat toiminnan rajoitukset tulevat ihmisestä itsestään. Liian usein ajatellaan tyyliin ”ei noin voi tehdä.” Ei uskalleta tehdä toisin. Pelätään epäonnistumisia. Noudatetaan tuttua – ja usein näennäisesti helppoa – kaavaa. Kuvitellaan kuinka meidän tulisi toimia ja mitä meiltä odotetaan. Tämä viittaa vahvasti leikillisyyden katoamiseen. Emme uskalla olla leikkiviä ihmisiä, emmekä uskalla ajatella leikinomaisesti edessä olevia haasteita. Kaikesta on tullut väärällä tavalla vakavaa ja aikamme kuluu täysin toisarvoisiin asioihin.

Yhteiskuntamme on ajautunut itseään ruokkivan valheellisuuden kiertokulkuun (self-feeding iterative fallacy). Ihmiset haaskaavat suunnattoman määrän energiaa tulosteeskentelyyn, työyhteisöteatteriin ja korporaatiokoreografioihin. Ja kaiken tämän lisäksi joka puolella velloo byrokratian massiivinen liisteri. Mitäpä jos yhteisöjen toiminnan kehittäminen aloitettaisiinkin poistamalla turha valheellisuus? Annetaan ihmisen olla sitä mitä hän on ja valjastetaan jokaisen yksilön energia ja sisäinen motiivi uudella tavalla. Meissä jokaisessa asuu sisäinen leikkijä, joka odottaa löytämistään. Leikin löytyessä pääsemme lähemmäs ihmisyyttä.

Toimintakulttuuria ei muuteta yhdessä yössä. Pitkään liimautuneet toimintamallit pysyvät tiukasti kiinni. Muutos vaatii uskallusta unelmoida. Täytyy uskoa unelman mahdollisuuteen ja antaa sille tilaa. Ajatuksen voima on jo yksilötasolla merkittävä, mutta yhteisössä käsittämättömän vahva. Pelinomaisilla ratkaisuilla ihminen saadaan toimimaan yhdessä muiden kanssa tavoilla, jotka ovat jatkuvasti leikin ytimessä. Sisällämme asuvan leikkijän täysimittainen valjastaminen itsemme ja yhteisömme kehittämiseksi on vielä kaukana arjesta, mutta tulevaisuus on meistä itsestämme kiinni. Haasteet ovat mittavia ja ongelmat monisyisiä, mutta kaikkeen löytyy ratkaisu.

Nyt on otollinen aika tuoda ”ludokratiaa” byrokratian ja kaavamaisuuden tilalle. Inhimillisyys, leikillisyys, unelmahakuisuus, epäonnistumisen kestäminen ja epävarmuuden sietokyky liittyvät keskeisesti leikkiin, peleihin ja pelaamiseen. Nämä eivät suinkaan ole pelialan ammattilaisten yksinoikeutta. Millä tahansa ihmisen toiminnan alueella on mahdollisuus löytää oma sisäinen leikkivä ihminen. Ehkä se on leikki joka lopulta pitää meidät ihmisinä?