Sattuma ei ole vallassamme, mutta voimme vaikuttaa siihen monella tavalla.
Onko elämä tarkasti suunniteltu matkareitti vai kohtalon ohjaama mutkainen polku? Vai ajelehdimmeko kenties sattuman virrassa vailla omaa kontrollia?
Olen omassa elämässäni asettanut tavoitteita ja tehnyt suunnitelmia. Olen aikatauluttanut tehtäviä ja laittanut asioita tärkeysjärjestykseen. Olen jopa linjannut visioita ja rakentanut strategioita. Jälkikäteen tarkasteltuna polku näyttää hallitulta, mutta matkan varrella on ollut lukematon määrä onnekkaita sattumia.
Sattumia on kaikkialla. Vaikka uskottelemmekin hallitsevamme omaa elämäämme, niin todellisuudessa moni asia on puhtaan sattuman varassa. Saatamme tavata ihmisen, joka kääntää elämämme suunnan kokonaan toisaalle. Päädymme ehkä vahingossa tekemään työtä, joka osoittautuukin ennakoitua mielenkiintoisemmaksi. Eksymme kenties ikimuistoiseen paikkaan, johon emme olisi koskaan päätyneet matkasuunnitelmaamme seuraamalla. Usein huomaamme vasta jälkikäteen valintojemme merkityksen.
Sattumaa ei voi hallita eikä määrätä, koska loppujen lopuksi kysymys on tuurista. Joskus käy hyvin ja toisinaan koemme takaiskuja. Tilaisuuksia tulee ja menee. Asioita tapahtuu meistä riippumatta. Toisinaan huono onni tuntuu olevan se alituinen matkakumppani. Missä siis on ihmisen oma valta?
Sattumaan voi kuitenkin vaikuttaa. Hyvää tuuria voi tuottaa antamalla onnekkaille sattumille tilaisuuksia toteutua. Joskus jo pelkkä mahdollisuuden näkeminen avaa kokonaan uusia ovia tulevaisuuden suhteen. Meillä kaikilla on valta vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme elämän yllätyksiin. Voimme ottaa uudet asiat mahdollisuuksina tai paeta niitä epävarmuuden pelossa. Voimme lannistua ikävän yllätyksen keskellä tai jatkaa eteenpäin takaiskuista huolimatta.
Pelimaailmassa tuurin osuus on merkittävä. Jännitys lopputuloksesta ja onnistumisen ennakoimattomuus ovat monelle se paras kipinä. Samaa kipinää voi hyödyntää elämässä yleensä. Mitä useammin, monipuolisemmin ja pidempään jaksamme yrittää, sitä enemmän annamme onnekkaalle sattumalle mahdollisuuksia. Hyvää tuuria voi tuottaa tekemällä ja näkemällä tilaisuuksia.
Kilpapelitapahtuman yleisömassaa League of Legends -pelin MM-turnauksesta. Kuva: Chris Yunker
Pelikenttien ja kaukaloiden joukkuelajit ovat meille kaikille tuttuja. Toiset tyytyvät peruskoulun liikuntatuntien tarjoamaan kokemukseen, kun taas joillekin lajeista tulee elämän mittainen harrastus. On jopa niitä huippuyksilöitä, jotka päätyvät pelaamaan ammatikseen maailman isoilla areenoilla. Perinteisten urheilulajien ohella kilpapelaaminen on löytänyt tiensä myös digitaalisten pelien kuvitteellisille pelikentille.
Pelien merkitys ihmiselle
Peli on yksi leikin muoto ja leikki on kaikkien ihmisyhteisöjen tärkeimpiä voimavaroja. Ihmiskunta on pelannut jo aikojen alusta lähtien. Pelejä on pelailtu viihtymisen, yhdessäolon, itsensä haastamisen tai juurikin kilpailutilanteen aiheuttaman jännityksen vuoksi. Peli on voimakkaasti motivoiva väline, joka lähtökohtaisesti tarjoaa ihmiselle elämyksiä, kokemuksia, huikeita tarinoita ja jopa suuria tunteita.
Maailma on täynnä erilaisia pelejä, aina korttipeleistä lautapeleihin, palapeleistä jääkiekkoon ja rahapeleistä roolipeleihin. Pelityyppejä löytyy jokaiseen makuun. Monelle meistä peleistä onkin tullut olennainen osa elämäämme. Pelejä pelaavat niin lapset kuin aikuisetkin. Voisikin väittää, että kaikki meistä pelaavat joskus jotain peliä. Peli ei siis suinkaan ole mikään ohimenevä ilmiö, vaikka pelien muodot ja pelitavat muuttuvat aikojen saatossa.
Digitaalisen pelaamisen nousu
Teknologian kehittymisen myötä pelit ja pelaaminen ovat löytäneet tiensä myös sähköiseen laitteistoon. Peliautomaatit rantautuivat jo 70-luvulla alueemme huoltoasemien kahviloihin ja markkinapaikkojen pelitelttoihin. Isompien kaupunkien pelisalit täyttyivät innokkaista pelaajista, jotka kisailivat paremmuudesta – joko itsensä kanssa tai toisiaan vastaan.
Kookkaiden peliautomaattien kulta-aika hiipui koteihin hankittavien televisiopelien ja kotitietokoneiden myötä. Pelaamisesta tuli helpommin lähestyttävää ja useissa perheissä perinteiset lautapelit saivat rinnalleen elektroniset pelialustat. Pelejä pelattiin yhdessä, usein niin, että pelikoneen tarjoamat kaksi ohjainta olivat vuorotellen pelaajien ahkerassa käsittelyssä, toisten seuratessa tiiviisti vierestä. Ajan saatossa pelikoneet kehittyivät huimasti ja niiden avulla pelaaja johdateltiin mitä ihmeellisempien pelimaailmoiden tunnelmiin. Nykyään kännykät, erilaiset pelikonsolit ja PC-tietokoneet kattavat valtaosan pelitarjonnasta. Uusia pelejä ilmaantuu markkinoille satoja päivässä, joten nuoresta iästä huolimattaan digitaalisten pelien kenttä on voimakkaimmin kehittyvä media-ala.
Suomi on peliteollisuuden kärkimaita
Perinteisten jääkiekon, pesäpallon, jalkapallon ja muiden urheilulajien suosio todistaa sen, että suomalaiset ovat melkoisen pelihullua kansaa. Penkkiurheilu on suosittua ajanvietettä ja ihmisiä kiinnostaa kilpaurheilijoiden sankarilliset suoritukset. Ei siis ole yllättävää, että sama ilmiö näkyy myös sähköisten pelien kentällä.
Ihmisten kiinnostus ja innostus digitaalisia pelejä kohtaan on johtanut siihen, että Suomeen on hiljalleen noussut erittäin vahva peliteollisuus. Suomessa on yli 250 yritystä, jotka suunnittelevat ja kehittävät pelejä. Moni alalla työskentelevä on aloittanut uransa peliharrastuksesta, joka on vuosien varrella suuntautunut kohti pelien tekemistä. Ehkäpä juuri kansamme kiinnostus pelaamista kohtaan on yksi selittävä tekijä siihen, että suomalaiset ovat huippuosaajia peliteollisuuden saralla. Pienestä väkimäärästä huolimatta Suomessa tehdään maailmanluokan digitaalisia pelejä, jotka kipuavat kansainvälisten hittilistojen kärkeen.
Suomalaisen pelialan kattojärjestö Neogames arvioi Suomen pelitoimialan liikevaihdon olleen vuonna 2015 noin 2,4 miljardia euroa. Tämä vastaa noin 25 prosenttia kotimaisen ICT-alan liikevaihdosta. Pelimarkkinoiden kansainvälisyydestä johtuen 95 prosenttia rahasta tulee Suomen rajojen ulkopuolelta. Peliteollisuus onkin yksi valovoimaisimmista suomalaisista vientialoista.
Nettipelit tuovat maailman kotiisi
Ihan niin kuin perinteisissäkin peleissä, ihmistä on aina kiinnostanut yhdessä pelaaminen. Kilpailu ja paremmuudesta kamppailu tapahtuvat tänä päivänä Internetin avulla ja verkotettujen pelilaitteiden välityksellä. Nettipelaaminen mahdollistaa pelikavereiden löytämisen vaikkapa maailman toiselta laidalta. Pelikavereiden kohtaaminen ei ole pelkästään paikallisen urheilukentän tai oman kotikadun varassa.
Pelilaitteiden yhdistäminen toisiinsa luo puitteet myös joukkuepelaamiselle. Enää ei tarvitse pelata ainoastaan sen parhaan kaverin kanssa, saman pelikoneen ääressä istuen. Nettipelin yksittäiseen otteluun voi osallistua kymmeniä tai jopa satoja pelaajia ympäri maailman. Pelaajat näkevät toistensa pelihahmojen liikkeet, ja keskustelu tapahtuu kuulokemikrofonien välityksellä. Kamppailun kiihkeys on vähintäänkin samalla tasolla kuin fyysisessä kaukalossa tai jalkapallokentän nurmella. Tiimit juhlivat onnistumistaan, kun taas tappion karvas maku kirvoittaa uuteen taistoon.
Elektroninen urheilu luo uusia pelitähtiä
Kilpailuvietti on usealle meistä erittäin suuri motivaatiotekijä. Pelejä pelataan toki monesta muustakin syystä, mutta juuri voitosta kamppailu tuo lajiin hurmosta sekä sosiaalista jännitystä. Kilpapelaaminen onkin nopeasti saavuttanut vankan kannattajajoukkonsa, ja aikojen saatossa ilmiön ympärille on syntynyt kokonainen oma urheilulajinsa.
Elektroninen urheilu (eng. esports) on tietotekniikkaa hyödyntävää kilpaurheilua. Elektronista urheilua harrastetaan niin joukkue- kuin yksilömuodossakin riippuen pelistä ja pelimuodosta. Tavallisimmat esports-pelit ovat tietokoneella tai konsolilla toimivia viihdepelejä, jotka jakautuvat useampaan alalajiin. Yleisimpiä joukkueina kilpapelattavia pelejä ovat DOTA2, League of Legends, ja Counter Strike. Näistä kaksi ensimmäistä sijoittuvat fantasiamaailmaan, jossa joukkueet taistelevat pelialueen hallinnasta. Counter Strike puolestaan vie pelaajat perinteiseen hyvä vastaan paha -kamppailuun, jossa puolustava osapuoli pyrkii torjumaan hyökkäävän osapuolen onnistumisen – ja päinvastoin.
Ammattilaistasolla pelaajille järjestetään liigoja ja turnauksia, joissa pelataan yleensä joukkueittain alkusarjoista kohti finaaliottelua. Parhaat turnauspelaajat ovat onnistuneet keräämään sponsoreilta rahoitusta kilpailumatkoihin ja pelilaitteiston hankkimiseen. Lisäksi menestyvät pelaajat voivat voittaa tuhansiin euroihin nousevia rahapalkintoja. Suurimpien turnausten voittosummat ovat isoissa kansainvälisissä turnauksissa jopa miljoonia euroja.
Suomessakin on jo useita joukkueita, jotka saavat sponsoritukea yhteistyökumppaneiltaan. Maailmalta löytyy jo lukemattomia lajin huippuosaajia, jotka pelaavat täysin ammatikseen. Elektronisen urheilun ympärillä pyörii siis huomattavia rahasummia. Maailmanlaajuisesti puhutaan jo 600 miljoonan euron ylittävästä kokonaissummasta, jonka ennustetaan nousevan lähes kahteen miljardiin euroon vuonna 2018. Laji kerää ympärilleen mittavan joukon harrastajia, ammattilaisia ja penkkiurheilijamaisesti otteluita seuraavia. Suomenkin televisioyhtiöt ovat tarttuneet tilaisuuteen, joten nykyään otteluita on mahdollista seurata myös kotisohvalta.
Harjoittelemalla kilpapelaamisen ammattilaiseksi
Elektronisen urheilun mahdollisuudet on huomattu myös perinteisten lajitoimijoiden parissa. Suomessakin jo useammat urheiluseurat ovat perustaneet omia jaostojaan elektronisen urheilun harrastajille. Lajin huipuiksi tähtäävät saavat valmennusta ja parhaimmillaan he harjoittelevat useita tunteja päivässä – ihan niin kuin muutkin urheilijat. Valmennus sisältää varsinaisen peliharjoittelun lisäksi mm. ravintotietoutta, taktiikoiden hiomista, tiimitoiminnan tehostamista sekä erittäin vahvaa fyysistä treeniä. Ottelut vaativat tiukkaa keskittymistä ja henkistä kanttia, joten ilman rautaista fyysistä kuntoa ei pelissä pärjää. Kilpapelaaminen ei näin ollen ole mikään sohvaperunan oikotie onneen.
Lajin suosion kasvaessa myös sitä tukeva toiminta on lisääntynyt. Suomen elektronisen urheilun liitto (SEUL ry) toimii maassamme kilpapeliurheilun keskusjärjestönä, jonka tehtävänä on kehittää ja tuoda esiin elektronista urheilua ja jäsenistönsä toimintaa. Liitto on puolestaan jäsenenä kansainvälisissä organisaatioissa, joten kilpapelaamisen kenttä on samalla tavalla järjestäytynyt kuin muidenkin urheilulajien toimijat.
Myös oppilaitokset ovat heränneet kilpapelaamisen aikakauteen. Esimerkiksi Oriveden opisto ja Helsingin Evankelinen Opisto ovat aloittaneet opintolinjat, joissa keskitytään lajin taitojen harjoitteluun ja opiskeluun. Kajaanin ammattikorkeakoulu puolestaan aloittaa koulutusohjelman, jossa opiskellaan elektroniseen urheiluun liittyvää liiketoimintaa.
Elektroninen urheilun on selvästi tullut jäädäkseen. Se tuskin vähentää perinteisten urheilulajien vankkaa suosiota. Parhaimmillaan uusi kilpapelaamisen muoto tarjoaa mahdollisuuksia kokonaan uusille pelisankareille. NHL-huippujen ja F1-mestareiden rinnalle voi Suomestakin nousta maailman kärkeen loistokkaita elektronisen urheilun tähtiä.
Koulut ovat taas kerran päättyneet ja oppilaat siirtyneet kesälaitumille. Sosiaalinen media täyttyy saavutuksia juhlivien kuvista ja erinomaisesti suoriutuneita ylistetään isosti. Tällaisena hetkenä nousee mieleen, että kaikki eivät onnistu koulupelissä yhtä hyvin.
Minä en ollut koskaan ”kympintyttö”. Vaikka koulumenestykseni ei huono ollutkaan, niin en koskaan saavuttanut kärkisijoja. Rimpuilin haasteissa parhaani mukaan, mutta tunsin itseni epäonnistuneeksi.
Koulussa parhaiten pärjäävät ne, jotka osaavat pelata koulupeliä oikein. Toki ahkeruudella, motivaatiolla ja monilla muilla tekijöillä on erittäin suuri merkitys koulumenestykselle, mutta silti viime kädessä kaikki riippuu siitä, kuinka hyvin oppilas hallitsee koulujärjestelmän pelisäännöt.
Oma pelitaitoni oli kouluaikoina heikko. Ulkoisesti hoidin paikkani kunnialla, mutta hajoilin sisäisesti. Opittavien asioiden merkityksellisyys ei avautunut, sosiaalinen ilmapiiri ahdisti ja aikaiset aamuherätykset lamaannuttivat täysin. Jälkikäteen olen toki tajunnut oppivelvollisuuden hyödyt ja ymmärrän kaiken oppimani tarpeellisuuden. Hinta on kuitenkin ollut melkoisen kova. Kaikki haavat eivät ole umpeutuneet vieläkään.
Koulu on järjestelmä, joka on rakennettu tietylle keskiarvoihmistyypille. Monille tällainen tuntuukin sopivan, mutta entä kaikki ne, jotka jäävät normaalijakauman laitamille? Millaisia eväitä saavat oppilaat, joiden kaikki energia menee pelkästään koulussa selviämiseen?
Opettajat tekevät parhaansa kovan työtaakan alla ja yhteiskunnallisten ristipaineiden myllerryksessä, mutta tehotuotantomalli jättää väkisinkin osan oppilaista ulkopuolelle. Koulupeli 2.0 vaatinee suurempia mullistuksia. Toivon mukaan tulevaisuudessa entistä suurempi osa meistä löytää itselleen toimivimman tavan opiskella ja oppia.
Onnea valmistuneille ja ansaittua kesälomaa kaikille opinnoistaan vapautuneille!
Olen työurani aikana pohtinut paljon työtilojen merkitystä ja mahdollisuuksia käytännön tasolla. Jo yliopistoaikoina yritin ymmärtää työskentely-ympäristön vaikutusta erityisesti asiantuntijatyön tekemiseen. Voimakkaasti vaihtelevat työroolit, erilaista toimintaa vaativat työtehtävät sekä olemassa olevien tilojen sovittaminen kulloiseenkin tarpeeseen haastoivat ajatteluani. Tajusin tuolloin, että irtautuminen perinteisen toimiston puitteista on usein haastavaa. Olemme liian tottuneita vanhoihin malleihin. Työskentelemme tiloissa, joita ei ole suunniteltu meitä itseämme varten. Alistumme helposti seinien vankkumattomaan mahtiin – ja yritämme sopeutua vaikka väkisin.
Unelma paremmasta työtilasta
Ahdistuksen keskellä leikittelin ajatuksella paremmasta työympäristöstä. Mietin millaisessa tilassa ja paikassa itse tekisin parhaiten työni. Hoksasin nopeasti, että juurikin vanhojen kaavojen rikkominen saattaa tarjota runsaasti uusia eväitä työn tekemiseen.
Alkuvaiheessa etsin omalle työpisteelleni paikan kodistani, koska se tuntui turvalliselta vaihtoehdolta. Vaikka koti onkin usein itselle se sopivin ja miellyttävin ympäristö, niin sitä ei ole yleensä suunniteltu työtä edistämään. Kotihan on yleensä paikka, jossa ihminen viettää vapaa-aikaansa ja perhe-elämäänsä. Kotona työskentelyssä on myös omat haasteensa. Toisinaan voi olla vaikeaa keskittyä varsinaisiin työtehtäviin, mikäli tiskivuori huutelee keittiössä. Aika usein kotoa käsin työskennellessä koen myös yksinäisyyttä puurtaessani useita päiviä putkeen ilman työkavereiden sparraavaa ja virkistävää läsnäoloa.
Sopiva tila sujuvoittaa aivotyötä
Olipa työtila sitten kotona tai toimistossa, niin tilalle ja sen sisustukselle kannattaa uhrata toinenkin ajatus. Varsinkin asiantuntijatehtävissä toimiville on tärkeää työskennellä paikassa, joka oikeasti tukee ideointia, luovuutta ja ajattelua. Mielikuvitus on voimakkaasti aistimuksellinen ilmiö, joten me tarvitsemme sopivia virikkeitä työympäristöömme, jotta voimme toimia parhaalla mahdollisella tavalla. Mauttomassa ja värittömässä tilassa työskentely ei rikasta ajattelua. Monipuolisten työvälineiden, materiaalien ja virikkeiden puute jumittaa aivoja. Pää lyö tyhjää ja suuret ratkaisut jäävät pimentoon.
Työtilan perimmäisenä tavoitteena on luoda kontekstuaalisesti rikas työympäristö. Työympäristön merkitys työn laadulle, innovaatiolle ja ihmisille on huomattavasti suurempi kuin mitä yleensä huomioidaan. Luovassa työssä – ja tietotyössä yleensäkin – ihminen on yrityksen merkittävin resurssi. Tilaratkaisuilla voidaan vaikuttaa ihmisten kykyyn ajatella ja ratkaista ongelmia. Tilat ovat parhaimmillaan inspiraation lähde, luova hiekkalaatikko ja tieteellinen koelaboratorio, missä jokainen työntekijä voi täysipainoisesti toteuttaa itseään.
Työroolin monet kasvot
Ihminen ei ole kone, joka toimii päivästä toiseen samalla kaavalla. Ajattelumme tarvitsee joskus rauhaa ja toisinaan iloisesti pulppuavaa sparrausseuraa. Työtehtävien jatkuvasti muuttuvat vaatimukset asettavatkin suuria haasteita työtiloille.
Erilaisiin tarpeisiin helposti muokattavat monitilat ovat ihanteellinen ratkaisu muuttuviin tilanteisiin. Monitila voi toimia aamupäivällä kokoushuoneena ja muovautua iltapäivän työpajatilasta illan verkostoitumismiljööksi. Jos neliöitä riittää, niin teemoitetut ja pysyvämmät virikehuoneet antavat mahdollisuuden valita kulloiseenkin työtilanteeseen sopivimman ympäristön. Tällöin tila toimii tiimin yhtenä jäsenenä. Se tukee työtä ja ajattelua ja antaa oman arvokkaan panoksensa asioiden edistämiseen.
Ajatusleikin voi viedä vieläkin pidemmälle. Jos tilat somistetaan luontaisesti houkuttelevilla tilamagneeteilla, niin saadaan väistämättä aikaan hedelmällisiä kohtaamisia ihmisten välillä. Esimerkiksi palapeli, legomeri tai vaikkapa soittohuone vetävät ihmisiä puoleensa. Aktivoivan ja sosiaalisen puhdetyön lomassa tiedostamaton mieli saa tilaa toimia ja ratkaisut saattavat syntyä kuin itsestään. Tilasuunnittelullinen ja sisustuksellinen haaste ei ole missään nimessä ylivoimainen – eikä edes kallis. Harmillisesti tällainen ajatusmalli tuntuu olevan useimpien työtilojen ulottumattomissa. Syystä tai toisesta.
Tulevaisuuden työtila
Yksi ratkaisu työympäristöjen ankeuden poistamiseen ja etätyön rikastamiseen ovat maailmallakin yleistyneet yhteistyötilat, joissa eri aloilla, ja jopa eri yrityksille, töitä tekevät ihmiset kokoontuvat kokemaan yhteisöllisyyttä ja työkavereiden tarjoamaa tukea. Investointi yhteistyötilaan palvelee useampia tahoja, jolloin yksittäisen henkilön kustannus jää sopivalle tasolle. Vaikka erilaiset tarpeet vaativatkin huolellista suunnittelua, niin rajattomina avautuvat mahdollisuudet palkitsevat varmasti – niin yritykset kuin yksittäiset työntekijätkin.
Nykytekniikka mahdollistaa monen työn tekemisen ajasta ja paikasta riippumatta. Asiakkaat, yritykset ja työnantajat voivat olla missä päin maailmaa tahansa, kunhan yhteydet pelaavat ja paikalliset palvelut toimivat. Mielestäni maailma tarvitsee enemmän yhteiskäytössä olevia ja virkistäviä (etä)työkeitaita, jotka kokoavat eri alojen osaajia työskentelemään omien projektiensa parissa. Hyvällä suunnittelulla, rohkeilla sisustusratkaisuilla ja riittävillä varusteilla toteutetut työtilat sytyttävät sisäisen leikkijän liekkiin. Parhaimmillaan työ saa kokonaan uutta kipinää ja tulosta syntyy entistä sujuvammin. Millaisessa leikkitilassa sinä mieluiten työskentelisit?
Miksi pitää jatkuvasti pelätä? Mistä pelko tulee? Mikä estää minua tekemästä rakkauteen pohjautuvia valintoja ja päätöksiä? Miksi elän vajaata elämää sen sijaan, että eläisin täysillä?
Minä olen sielunarkkari. Enkä pelkästään minkä tahansa sielujen, vaan sellaisten, jotka on paketoitu itseäni koskettavalla tavalla. Minun ei tarvitse saada kuin pieni kurkistus tuollaisen ihmisen sieluun ja olen heti täysin myyty. Kosketus voi olla kestoltaan mitättömän lyhyt ja se voi olla voimakkuudeltaan lähes huomaamattoman kevyt, mutta silti se tekee minuun suuren vaikutuksen. En kuitenkaan pelkuruuttani yleensä tee asialle oikeasti yhtään mitään. Annan hetken tulla – ja annan sen mennä pois. En edes välttämättä noteeraa tapahtunutta sillä hetkellä ”hetken” arvoiseksi. Jonkin ajan päästä kuvittelen, että mitään ei tapahtunutkaan. Että kosketusta ei ollutkaan. Ja miksipä kukaan oikeasti näkisi minut sellaisena kuin mitä todellisuudessa olen? Ei kai kukaan voi minusta aidosti kiinnostua?
Pelot ja epävarmuus ohjaavat minua ihan liikaa. En usko itseeni, enkä todellakaan usko, että kukaan muukaan voisi uskoa minuun. Kai minulla on jotain todella pahoja traumoja taustalla, koska edelleenkin kipuilen asian kanssa voimakkaasti. En siis näe todellisuutta sellaisena kuin se ehkä oikeasti on.
Pelottavat valinnat
Pelkoa on monenlaista. Osa peloista liittyy vahvasti siihen epävarmuuteen, jota koen, kun en tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Pelkään, että valinnallani on sellaiset seuraukset, joita en sitten loppujen lopuksi halunnutkaan. Pelkään, että yhden oven avaaminen sulkee minulta juuri sen oven, josta olisinkin halunnut kulkea. Pelkään, että välittömästi päätöksen tehtyäni kadun katkerasti valintaani. Tulevaisuus pelottaa silloin, jos koen olleeni itse vastuussa sen rakentamisesta.
Tiedostan toki, että elämässä pitää ottaa vastuu omasta onnellisuudestaan. Tiedän, että ihminen on onnellisempi, jos hän tekee merkityksellisiä valintoja ja oikeasti toimii proaktiivisesti omaa tahtoaan ja haluaan toteuttaen. Mutta silti on paljon helpompaa vain lipua elämän virrassa ja antaa aaltojen kuljettaa minne sattuu. Se on huojentavaa, koska silloin voi syyttää kurjuudesta aaltoja ja virtaa – ei tarvitse ottaa itse vastuuta omasta onnettomuudestaan. Päätökset ja valinnat olisivat minulle helppoja, jos tietäisin niiden seuraukset etukäteen. Jos elämä olisi niin kuin videopeli, niin voisin tallettaa tilanteen, tehdä valinnan ja sitten katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Tarvittaessa voisin palata talletettuun tilanteeseen ja kokeilla toista valintaa. Valitettavasti elämä ei ole niin hienosti suunniteltu peli.
Pelottavat asenteet
Toinen pelkojeni lähde on se, että annan edelleen ihan liian suuren painoarvon sille, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Haluan sopeutua ja mukautua. Haluan olla se tyyppi, jota kaikki rakastavat. En halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Enkä halua joutua kenenkään tuomitsevan katseen alle. Annan siis oman kuvitelmani siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat, vaikuttaa siihen, miten toimin. En edes välttämättä tiedä mitä ihmiset ajattelevat. Jos en tiedä mitä mieltä toinen on omista haluistani, tarpeistani ja toiveistani, saatan kuvitella ihan mitä vaan. Jos joskus onnistun kommunikoimaan tarpeeni edes jollakin tasolla, en tarvitse kuin pienen negatiivisen signaalin, niin unohdan nopeasti edes tarvinneeni yhtään mitään. Ja sitten ajan mittaan katkeroidun, kerään kuonaa sisälleni ja lopulta räjähdän – usein toiselle täysin yllättäen. Pistän siis todella taitavasti omat haluni lukittuun kaappiin. Kuvittelen, ettei niitä alun perinkään ollut olemassa. Tai, että eihän se nyt oikeasti niin tärkeä juttu ollutkaan.
Jos kykenisin olemaan välittämättä muiden ajatuksista, niin uskaltaisin paljon vapaammin toimia oman haluni mukaan. Osaisin olla itsekäs ja osaisin pitää huolta omasta onnellisuudestani. Mutta pelkään, että minut hylätään. Pelkään, että minä jään entistä enemmän ulkopuolelle. Koen jo nyt olevani ulkopuolinen, joten miten kestän jos se tunne vielä pahenee? Siispä jatkan itseni kadottamista ja elän muiden ihmisten kuviteltujen vaatimusten varassa. Unohdan omat tarpeeni ja yritän löytää tyydytyksen jotain muuta kautta. Yritän olla yhteisölle tarpeellinen, yritän olla hyvä kuuntelija ja yritän mukailla kulloisenkin tilanteen aallokossa. Kenen elämää minä oikeasti elän? Ei kai tällainen elämä ole edes elämisen arvoista. Tiedän kyllä – teoriatasolla ja järjen tasolla – että minun on tehtävä asialle jotain, ennen kuin on liian myöhäistä.
Pelottavat unelmat
Osa peloistani tulee myös siitä, että en ole ollenkaan varma siitä mitä haluan. Vaikka osaan unelmoida ja osaan asettaa tavoitteita, en silti tiedä mikä olisi minulle paras suunta. Suurimman osan ajasta olen ihan hukassa unelmieni kanssa. Ja silloinkin kun saan jostakin kiinni, niin ristiriitainen mieleni osaa ampua minua polveen. En koskaan pysty olemaan puhtaasti mitään mieltä. En joko uskalla tai en osaa. Minun on todella vaikea unelmoida konkreettisesti isoista asioista. Epävarmuuteni johtuu usein siitä, että en usko minulla olevan riittäviä resursseja tavoitteeni toteuttamiseen. Oletan jo ennen halun kirkastumista, että en kuitenkaan kykene sitä toteuttamaan. Tekosyitä on lukuisia: ei ole rahaa, ei ole aikaa, ei ole sallittua, ei ole osaamista, ei ole kykyä, ei ole mahdollisuutta. Unelmahakuinen idealistiromantikkohörhö, joka saarnaa muille unelmien toteuttamisen voimasta, ei itse osaa niitä toteuttaa. Ironista.
Pelisankari käy pelkoja päin
Elän siis jatkuvassa pelossa. En oikein edes tajua, kuinka olen onnistunut pääsemään tänne saakka. Pelot eivät siis ole onnistuneet kokonaan lamauttamaan minua. Ne vain syövät sieluani pikkuhiljaa – kunnes minusta ei ole enää mitään jäljellä. Pelkään siis nykyään myös sitä, että liiallisessa pelkotilassani hukkaan itseni. Pelkään, että antamalla peloille valtaa vielä tulevaisuudessakin, joudun oikeasti ongelmiin. Sen takia minä olen alkanut käydä pelkojani päin. En halua kuolla hitaasti – menen mieluummin saappaat jalassa. Ja tänään olen taas valmis kohtaamaan käsillä olevia pelkojani.
Olen päättänyt pelata elämääni enemmän, jotta minun ei tarvitse pelätä liikaa. Pelimäisellä asenteella pääsen elämässäni eteenpäin, vaikka pelkoja tuleekin vastaan. Pelien maailmassa elää jatkuvia uhkia. Pelin sankari kohtaa vastuksia, haasteita, ongelmia ja pahiksia jatkuvalla syötöllä. Ilman konflikteja ja vaikeita valintoja, pelisankari ei olisi sankari. Ehkäpä meidän kaikkien olisi hyvä opetella olemaan hieman enemmän pelisankareita. Elämä voi siinä tapauksessa pelittää, vaikka pelottaa.
Pelimäinen ajattelu tarjoaa useita rooleja – niin peleissä kuin elämässäkin.
Kuka minä olen? Mikä minuuteni kymmenistä eri roolihahmoista on loppujen lopuksi se oikea? Vai onko mikään?
Elämän isojen kysymysten äärellä suhtaudun ristiriitaisesti itseeni ja ajatuksiini. En aina osaa erottaa normaalia epänormaalista. Maailman myllerryksessä on haastavaa olla aidosti oma itsensä. Arkiset ongelmat eivät kannusta uskaliaisuuteen ja oman itsensä avaamiseen muille ihmisille.
Elämän rajoittuneisuus antaa heikosti tilaa itseilmaisulle. Omilla kasvoillaan ei aina uskalla paljastaa todellista sieluaan. Tämä ainokainen keho ei helpolla astu epämukavuusalueelle. Tiukasti omaan mieleen kahlittu yhteisön paine pysäyttää rohkeuden puuskat. Lamauttavaa, eikö totta?
Entäpä jos elämää lähestyykin pelin kautta? Voisiko osa pelimaailmoissa opituista taidoista kulkeutua jokapäiväiseen elämäämme?
Sosiaalisten nettipelien rikkaat maailmat tarjoavat paikan erilaisten identiteettien kokeiluun. Oman pelihahmon suojassa on turvallista sekä hakea rajojaan että toteuttaa itseilmaisuaan.
Pelimaailmassa kukaan ei uhkaa sisintäni. Voin jokaisena hetkenä säädellä sitä mitä itsestäni annan ulospäin. Turvallisuuden tunne mahdollistaa vapauden irrotella ja heittäytyä syvälliseksi. Häpeän pelosta vapautuminen lisää rohkeutta itseilmaisuun. Aidot kohtaamiset rakentavat luottamusta ja parantavat maailmaa.
Jos ajattelen elämän pelinä, niin pystyn helposti luomaan itselleni kulloiseenkin tilanteeseen sopivan pelihahmon. Roolin avulla voin tuoda itsestäni esiin sellaisia piirteitä, jotka parhaiten auttavat elämässä eteenpäin. Tilanteisiin heittäytyminen ja uskaliaskin kohtaaminen ovat helpompia, kun lähestyn asioita rakennetun roolin suojista. Roolien kivijalkana oleva rehellinen aitous varmistaa sen, että en hukkaa sieluni syvintä olemusta ja itselleni tärkeää identiteettiä.
Ehkäpä loppujen lopuksi ei olekaan tärkeää kuka minä olen. Tärkeintä taitaa olla se, mitä ajattelen ja kuinka toimin yhteisöni hyväksi.
Oletko koskaan haaveillut kirjoittavasi romaanin? Unelmoitko sanojen avulla rakennetuista koskettavista tarinoista? Mietitkö miltä tuntuu, kun olet tuottanut 300 sivun verran tekstiä? Mitä jos saisit pidellä käsissäsi omaa pokkaria?
Minä halusin kirjoittaa oikean kirjan. Jahkailin vuosikausia tekemättä asialle mitään. Pelkäsin ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kiireinen elämäni ei sallinut moista harrastusta. Eivätkä kouluaikojen ainekirjoituksetkaan tainneet kiitosta ansaita. En siis koskaan kokenut osaavani kirjoittamisen saloja.
En minä vieläkään koe olevani oikea romaanikirjailija, mutta tekosyistäni huolimatta vastasin kirjahaasteeseen marraskuussa 2008. Työyhteisöni innostamana ja härnäämänä tartuin National Novel Writing Month -kisaan varovaisen toiveikkaana, mutta pelosta sekaisin.
Kilpailun säännöt ovat yksinkertaiset: kirjoita 50000 sanaa marraskuun aikana. Laadulla ei ole väliä, kunhan voit itse mieltää tekstisi romaaniksi. Sanamäärä on aloittelijalle valtava. Pokkarikoossa kirjalle tulee paksuutta noin 300 sivun verran. Tiukka kirjoitustahti pakottaa sisäisen kriitikon takavasemmalle. Tekstin tuottaminen on sen korjailua tärkeämpää. Oleellisinta on saada materiaalia kasaan.
Muistan tuon marraskuisen kirjoitusmaratoonin elävästi. Sekavia tunteita, matkoja oman mielen syvyyksiin ja herkistäviä keskusteluja kirjoittajakavereiden kanssa. Hiljalleen opin voittamaan pelkoni. Päivä päivältä lisäsin uskoani siihen, että oikeasti selviän maaliin saakka. Urakan luonteesen sopivat mittavat voittajajuhlat jäivät ikuisesti mieleen, mutta ylivoimaisesti paras hetki koitti kun posti toi painetun kirjan käsiini. Kyynel vierähti poskelle.
Marraskuu on täällä taas. Ilman muuta vastaan haasteeseen tänäkin vuonna. Yhdeksäs romaanitekele odottaa valmistumistaan. Toki jännitän jälleen kerran. Luotan kuitenkin siihen, että aihe syntyy, kasvaa ja kehittyy tulevien viikkojen aikana. Eilen alkoi sanallinen juoksu kohti itsensä voittamista. Matka maaliin tuntuu tässä vaiheessa pitkältä, mutta epävarmuuden peikko toimii myös kivana kirittäjänä. Suosittelenkin tätä kokemusta erittäin lämpimästi kaikille, joten lähtisitkö sinä kirjoittamaan kanssani?
Ihminen ei ole numero. Emme ole koneen osia, joiden ainoa hyötyarvo on mahdollisimman rasvattuna ja tehokkaana toimiminen. Aikamme haasteet kääntävät monen yritysjohtajan huomion prosentteihin, suhdelukuihin ja muuhun numerotietoon. Säästötoimet tuntuvat kuitenkin kipeimmin ihmisessä itsessään. Kustannuksia säästyy, mutta ihminen kärsii.
Työyhteisöjen johtamiskulttuurien kaavamaisuus ei suinkaan ole talouden taantumien syytä. Paineet ja kustannustehokkuuden kärjistyminen tuovat oman osansa keitokseen, mutta varsinkin isommat yritykset ovat toimineet vuosisatoja miltei samalla kaavalla. Nuorilla yrityksillä tilanne saattaa olla toinen. Heillä riittää energiaa ja intoa rikkoa rajoja, kyseenalaistaa kangistuneita kaavoja ja yrittää omalla tavallaan. Voisiko tätä yrittäjyyden pioneerihenkeä ulottaa laajemminkin liike-elämän ja työyhteisöjen hyväksi?
Luovuus, rohkeus ja innovatiivisuus ovat avainsanoja, jotka usein yhdistetään aloittavaan yritykseen. Mitä näille ominaisuuksille tapahtuu siinä vaiheessa, kun yritys kasvaa alkuvaiheen kamppailujen kautta menestyväksi ja suureksi? Riskinottohalu tuntuu pienenevän. Luovat ratkaisut eivät enää olekaan niin luovia. Komiteat säätelevät mitäänsanomattomia kompromissiratkaisuja. Sielu ja särmä puuttuvat. Ja innovaatio on lähinnä vesitetty ilmaisu, joka on pakko sijoittaa vähintäänkin strategiakalvoihin. Tarkoittaako kasvu siis kangistumista ja ammattimaisuus ankeaa asennetta työtä kohtaan?
Työyhteisöjen toimintaa seuratessa olen huomannut, että suurimmat toiminnan rajoitukset tulevat ihmisestä itsestään. Liian usein ajatellaan tyyliin ”ei noin voi tehdä.” Ei uskalleta tehdä toisin. Pelätään epäonnistumisia. Noudatetaan tuttua – ja usein helppoa – kaavaa. Kuvitellaan kuinka meidän tulisi toimia ja mitä meiltä odotetaan.
Yhteiskuntamme on ajautunut itseään ruokkivan valheellisuuden kiertokulkuun (self-feeding iterative fallacy). Ihmiset haaskaavat suunnattoman määrän energiaa tulosteeskentelyyn, työyhteisöteatteriin ja korporaatiokoreografioihin. Ja kaiken tämän lisäksi joka puolella velloo byrokratian massiivinen liisteri. Mitäpä jos säästötalkoot aloitettaisiinkin poistamalla turha valheellisuus? Annetaan ihmisen olla sitä mitä hän on ja pyritään valjastamaan työyhteisön energia ja tuottavuus uudella tavalla.
Johtamiskulttuuria ei muuteta yhdessä yössä. Pitkään liimautuneet toimintamallit pysyvät tiukasti kiinni. Muutos vaatii uskallusta unelmoida. Täytyy uskoa unelman mahdollisuuteen ja antaa sille tilaa. Ajatuksen voima on yksilötasolla merkittävä – yhteisössä käsittämättömän vahva.
Nyt on otollinen aika tuoda ”ludokratiaa” byrokratian tilalle. Inhimillisyys, leikillisyys, unelmahakuisuus, epäonnistumisen kestäminen ja epävarmuuden sietokyky liittyvät keskeisesti peleihin ja pelaamiseen. Mutta nämä eivät suinkaan ole peliyritysten yksinoikeutta. Millä tahansa yrityksellä on mahdollisuus löytää leikkivä ihminen. Ehkä se on leikki, joka lopulta pitää meidät leivässä?
Oletko koskaan ajatellut kuinka tuloskeskeistä elämämme on? Suoritamme tehtäväämme päivästä toiseen pyrkien kohti tavoitettamme. Keskitämme energiamme ”sen jonkin” saavuttamiseen ja toistamme samaa kaavaa jopa vuodesta toiseen. Ajattelemme, että onnellisuus odottaa maalissa.
Päämäärät ja tavoitteet ovat toki erittäin hyviä asioita. Ilman suuntaa elämä menee paikallaan pyörimiseksi, joka ei johda minnekään. Unelmien toteuttaminen vaatii työtä ja tekoja. Jos jotain haluaa, niin sen eteen on ponnisteltava. Mutta missä kulkee raja terveen tavoitteellisuuden ja sairaan suorittamisen välillä? Milloin pelkän päämäärän tuijottaminen lahottaa elämämme?
Peli on erinomainen esimerkki päämäärän ja matkan suhteesta. Suurin osa pelaajan ajasta kuluu niiden pienten askelten parissa, jotka hän ottaa matkallaan kohti päämäärää. Hän tekee merkityksellisiä valintoja, ylittää esteitä ja hakee oikeaa suuntaa. Matkasta muodostuu kokemus, joka jo itsessään on merkittävä. Lopullisen maalin saavuttaminen on itseasiassa häviävän pieni hetki tuossa kokonaisuudessa. Game over -tekstin myötä pelaajan matka päättyy ja kaikki kiva loppuu.
Elämän pelissä voin soveltaa samaa ajatusta kuin videopeleissä. Voin muistuttaa itseäni siitä, että jokainen askel on tärkeä ja jokainen valinta tekee matkastani merkityksellisen. Onnellisuus syntyy pienistä hetkistä ja jokaisesta otetusta askeleesta. Näin ajatellen matka muodostuu huomattavasti tärkeämmäksi kuin varsinainen päämäärä.
Arkiset askeleet ovat osa eeppistä matkaa, josta kannattaa kertoa hullaannuttavia tarinoita jo silloin kun taival on vielä kesken. Maalin saavuttaminen tuntuu luonnollisesti hyvältä, mutta jos sinne on vielä matkaa, niin voisimmeko iloita yksittäisestä askeleesta tässä ja nyt? Miksi odottaa ”huomista” kun voi nauttia elämästä jo tänään?
Aikuistenkin pitäisi löytää sisäinen leikkijänsä. (Kuva: Mikko Törmänen)
Ihminen on kautta historian kokenut tarpeen leikkiä ja pelata. Leikki on olennainen osa toimintaamme kaikissa kulttuureissa – maanosasta ja etnisestä taustasta riippumatta. Lapset oppivat uusia taitoja leikin avulla ja aikuisetkin kisailevat jopa MM-tasolla mitä moninaisimmissa urheilulajeissa. Ihmisyhteisöt suorittavat itselleen tärkeitä rituaaleja (leikkejä nekin) vaaliakseen yhteisölleen tärkeitä arvoja. Leikkiä on käytännössä kaikkialla missä ihminen ajattelee ja toimii. Väitänkin, että leikki on yksi ihmiskuntamme tärkeimmistä supervoimista.
Tärkeydestään huolimatta leikki on valitettavan usein aliarvostettu – ja jopa hukattu – toimintamalli varsinkin, kun kyseessä on aikuinen ihminen. Leikkiä ei osata nähdä oleellisena ja keskeisenä osana ihmiskulttuuria. Ikään kuin aikuismainen ja ammattimainen toiminta olisi kaiken inhimillisen ja leikillisen tavan ulkopuolella. Leikki on toki edelleen vahvasti läsnä lasten maailmassa, mutta mitä pidemmälle elämässään lapsi ehtii, sitä vähemmän leikitään. Ilmiön huomaa selkeimmin vaikkapa tarkastelemalla luokkahuoneita esikoulutasolta ylöspäin. Mitä korkeampi luokka-aste, sitä kaavamaisempi – ja tylsempi – luokkahuone. Ihan kuin varttumisen myötä olisi aika kääntää huomio suorituskeskeisiin ja yhteisöllisesti tiukasti kaavoitettuihin toimintamalleihin.
Ihminen ei kuitenkaan ole numero. Emme ole koneen osia, joiden ainoa hyötyarvo on mahdollisimman rasvattuna ja tehokkaana toimiminen. Aikamme haasteet kääntävät monen johtajan huomion prosentteihin, suhdelukuihin ja muuhun numerotietoon. Täytyy tuottaa maksimaalinen tulos minimiresursseilla – ja kaiken on oltava mitattavissa numeerisesti. Tehostamistoimet tuntuvat kuitenkin kipeimmin ihmisessä itsessään. Kustannuksia säästyy, mutta ihminen kärsii. Lopulta päädymme suorittamaan elämäämme kuin elinkautista rangaistusta.
Luovuus, rohkeus ja innovatiivisuus ovat ominaisuuksia, jotka usein yhdistetään alle kouluikäisiin lapsiin. Mitä näille ominaisuuksille tapahtuu siinä vaiheessa, kun lapsi siirtyy osaksi laajempaa systeemiä – astuessaan koulutielle ja päätyessään työelämään? Riskinottohalu tuntuu pienenevän. Luovat ratkaisut eivät enää olekaan niin luovia. Järjestelmä pakottaa mitäänsanomattomiin ja vesitettyihin kompromissiratkaisuihin. Sielu ja särmä puuttuvat. Ja innovaatio on lähinnä inflaation kokenut ilmaisu, joka on pakko sijoittaa vähintäänkin kehittämisohjelmien kalvosetteihin. Tarkoittavatko aikuisuus, ammattimaisuus ja työ siis kaavoihin kangistumista ja ankeaa asennetta uuden oppimista kohtaan?
Yhteisöjen toimintaa seuratessa olen huomannut, että suurimmat toiminnan rajoitukset tulevat ihmisestä itsestään. Liian usein ajatellaan tyyliin ”ei noin voi tehdä.” Ei uskalleta tehdä toisin. Pelätään epäonnistumisia. Noudatetaan tuttua – ja usein näennäisesti helppoa – kaavaa. Kuvitellaan kuinka meidän tulisi toimia ja mitä meiltä odotetaan. Tämä viittaa vahvasti leikillisyyden katoamiseen. Emme uskalla olla leikkiviä ihmisiä, emmekä uskalla ajatella leikinomaisesti edessä olevia haasteita. Kaikesta on tullut väärällä tavalla vakavaa ja aikamme kuluu täysin toisarvoisiin asioihin.
Yhteiskuntamme on ajautunut itseään ruokkivan valheellisuuden kiertokulkuun (self-feeding iterative fallacy). Ihmiset haaskaavat suunnattoman määrän energiaa tulosteeskentelyyn, työyhteisöteatteriin ja korporaatiokoreografioihin. Ja kaiken tämän lisäksi joka puolella velloo byrokratian massiivinen liisteri. Mitäpä jos yhteisöjen toiminnan kehittäminen aloitettaisiinkin poistamalla turha valheellisuus? Annetaan ihmisen olla sitä mitä hän on ja valjastetaan jokaisen yksilön energia ja sisäinen motiivi uudella tavalla. Meissä jokaisessa asuu sisäinen leikkijä, joka odottaa löytämistään. Leikin löytyessä pääsemme lähemmäs ihmisyyttä.
Toimintakulttuuria ei muuteta yhdessä yössä. Pitkään liimautuneet toimintamallit pysyvät tiukasti kiinni. Muutos vaatii uskallusta unelmoida. Täytyy uskoa unelman mahdollisuuteen ja antaa sille tilaa. Ajatuksen voima on jo yksilötasolla merkittävä, mutta yhteisössä käsittämättömän vahva. Pelinomaisilla ratkaisuilla ihminen saadaan toimimaan yhdessä muiden kanssa tavoilla, jotka ovat jatkuvasti leikin ytimessä. Sisällämme asuvan leikkijän täysimittainen valjastaminen itsemme ja yhteisömme kehittämiseksi on vielä kaukana arjesta, mutta tulevaisuus on meistä itsestämme kiinni. Haasteet ovat mittavia ja ongelmat monisyisiä, mutta kaikkeen löytyy ratkaisu.
Nyt on otollinen aika tuoda ”ludokratiaa” byrokratian ja kaavamaisuuden tilalle. Inhimillisyys, leikillisyys, unelmahakuisuus, epäonnistumisen kestäminen ja epävarmuuden sietokyky liittyvät keskeisesti leikkiin, peleihin ja pelaamiseen. Nämä eivät suinkaan ole pelialan ammattilaisten yksinoikeutta. Millä tahansa ihmisen toiminnan alueella on mahdollisuus löytää oma sisäinen leikkivä ihminen. Ehkä se on leikki joka lopulta pitää meidät ihmisinä?
