Kuka minä olen? Mikä minuuteni kymmenistä eri roolihahmoista on loppujen lopuksi se oikea? Vai onko mikään?

Elämän isojen kysymysten äärellä suhtaudun ristiriitaisesti itseeni ja ajatuksiini. En aina osaa erottaa normaalia epänormaalista. Maailman myllerryksessä on haastavaa olla aidosti oma itsensä. Arkiset ongelmat eivät kannusta uskaliaisuuteen ja oman itsensä avaamiseen muille ihmisille.

Elämän rajoittuneisuus antaa heikosti tilaa itseilmaisulle. Omilla kasvoillaan ei aina uskalla paljastaa todellista sieluaan. Tämä ainokainen keho ei helpolla astu epämukavuusalueelle. Tiukasti omaan mieleen kahlittu yhteisön paine pysäyttää rohkeuden puuskat. Lamauttavaa, eikö totta?

Entäpä jos elämää lähestyykin pelin kautta? Voisiko osa pelimaailmoissa opituista taidoista kulkeutua jokapäiväiseen elämäämme?

Sosiaalisten nettipelien rikkaat maailmat tarjoavat paikan erilaisten identiteettien kokeiluun. Oman pelihahmon suojassa on turvallista sekä hakea rajojaan että toteuttaa itseilmaisuaan.

Pelimaailmassa kukaan ei uhkaa sisintäni. Voin jokaisena hetkenä säädellä sitä mitä itsestäni annan ulospäin. Turvallisuuden tunne mahdollistaa vapauden irrotella ja heittäytyä syvälliseksi. Häpeän pelosta vapautuminen lisää rohkeutta itseilmaisuun. Aidot kohtaamiset rakentavat luottamusta ja parantavat maailmaa.

Jos ajattelen elämän pelinä, niin pystyn helposti luomaan itselleni kulloiseenkin tilanteeseen sopivan pelihahmon. Roolin avulla voin tuoda itsestäni esiin sellaisia piirteitä, jotka parhaiten auttavat elämässä eteenpäin. Tilanteisiin heittäytyminen ja uskaliaskin kohtaaminen ovat helpompia, kun lähestyn asioita rakennetun roolin suojista. Roolien kivijalkana oleva rehellinen aitous varmistaa sen, että en hukkaa sieluni syvintä olemusta ja itselleni tärkeää identiteettiä.

Ehkäpä loppujen lopuksi ei olekaan tärkeää kuka minä olen. Tärkeintä taitaa olla se, mitä ajattelen ja kuinka toimin yhteisöni hyväksi.