Browsed by
Avainsana: epävarmuus

Tuotettua tuuria

Tuotettua tuuria

Sattuma ei ole vallassamme, mutta voimme vaikuttaa siihen monella tavalla.
Sattuma ei ole vallassamme, mutta voimme vaikuttaa siihen monella tavalla.

Onko elämä tarkasti suunniteltu matkareitti vai kohtalon ohjaama mutkainen polku? Vai ajelehdimmeko kenties sattuman virrassa vailla omaa kontrollia?

Olen omassa elämässäni asettanut tavoitteita ja tehnyt suunnitelmia. Olen aikatauluttanut tehtäviä ja laittanut asioita tärkeysjärjestykseen. Olen jopa linjannut visioita ja rakentanut strategioita. Jälkikäteen tarkasteltuna polku näyttää hallitulta, mutta matkan varrella on ollut lukematon määrä onnekkaita sattumia.

Sattumia on kaikkialla. Vaikka uskottelemmekin hallitsevamme omaa elämäämme, niin todellisuudessa moni asia on puhtaan sattuman varassa. Saatamme tavata ihmisen, joka kääntää elämämme suunnan kokonaan toisaalle. Päädymme ehkä vahingossa tekemään työtä, joka osoittautuukin ennakoitua mielenkiintoisemmaksi. Eksymme kenties ikimuistoiseen paikkaan, johon emme olisi koskaan päätyneet matkasuunnitelmaamme seuraamalla. Usein huomaamme vasta jälkikäteen valintojemme merkityksen.

Sattumaa ei voi hallita eikä määrätä, koska loppujen lopuksi kysymys on tuurista. Joskus käy hyvin ja toisinaan koemme takaiskuja. Tilaisuuksia tulee ja menee. Asioita tapahtuu meistä riippumatta. Toisinaan huono onni tuntuu olevan se alituinen matkakumppani. Missä siis on ihmisen oma valta?

Sattumaan voi kuitenkin vaikuttaa. Hyvää tuuria voi tuottaa antamalla onnekkaille sattumille tilaisuuksia toteutua. Joskus jo pelkkä mahdollisuuden näkeminen avaa kokonaan uusia ovia tulevaisuuden suhteen. Meillä kaikilla on valta vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme elämän yllätyksiin. Voimme ottaa uudet asiat mahdollisuuksina tai paeta niitä epävarmuuden pelossa. Voimme lannistua ikävän yllätyksen keskellä tai jatkaa eteenpäin takaiskuista huolimatta.

Pelimaailmassa tuurin osuus on merkittävä. Jännitys lopputuloksesta ja onnistumisen ennakoimattomuus ovat monelle se paras kipinä. Samaa kipinää voi hyödyntää elämässä yleensä. Mitä useammin, monipuolisemmin ja pidempään jaksamme yrittää, sitä enemmän annamme onnekkaalle sattumalle mahdollisuuksia. Hyvää tuuria voi tuottaa tekemällä ja näkemällä tilaisuuksia.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail
Jos pitää pelätä niin voi pelata

Jos pitää pelätä niin voi pelata

Ovi tuntemattomaan
Pelottaako?

Miksi pitää jatkuvasti pelätä? Mistä pelko tulee? Mikä estää minua tekemästä rakkauteen pohjautuvia valintoja ja päätöksiä? Miksi elän vajaata elämää sen sijaan, että eläisin täysillä?

Minä olen sielunarkkari. Enkä pelkästään minkä tahansa sielujen, vaan sellaisten, jotka on paketoitu itseäni koskettavalla tavalla. Minun ei tarvitse saada kuin pieni kurkistus tuollaisen ihmisen sieluun ja olen heti täysin myyty. Kosketus voi olla kestoltaan mitättömän lyhyt ja se voi olla voimakkuudeltaan lähes huomaamattoman kevyt, mutta silti se tekee minuun suuren vaikutuksen. En kuitenkaan pelkuruuttani yleensä tee asialle oikeasti yhtään mitään. Annan hetken tulla – ja annan sen mennä pois. En edes välttämättä noteeraa tapahtunutta sillä hetkellä ”hetken” arvoiseksi. Jonkin ajan päästä kuvittelen, että mitään ei tapahtunutkaan. Että kosketusta ei ollutkaan. Ja miksipä kukaan oikeasti näkisi minut sellaisena kuin mitä todellisuudessa olen? Ei kai kukaan voi minusta aidosti kiinnostua?

Pelot ja epävarmuus ohjaavat minua ihan liikaa. En usko itseeni, enkä todellakaan usko, että kukaan muukaan voisi uskoa minuun. Kai minulla on jotain todella pahoja traumoja taustalla, koska edelleenkin kipuilen asian kanssa voimakkaasti. En siis näe todellisuutta sellaisena kuin se ehkä oikeasti on.

Pelottavat valinnat

Pelkoa on monenlaista. Osa peloista liittyy vahvasti siihen epävarmuuteen, jota koen, kun en tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Pelkään, että valinnallani on sellaiset seuraukset, joita en sitten loppujen lopuksi halunnutkaan. Pelkään, että yhden oven avaaminen sulkee minulta juuri sen oven, josta olisinkin halunnut kulkea. Pelkään, että välittömästi päätöksen tehtyäni kadun katkerasti valintaani. Tulevaisuus pelottaa silloin, jos koen olleeni itse vastuussa sen rakentamisesta.

Tiedostan toki, että elämässä pitää ottaa vastuu omasta onnellisuudestaan. Tiedän, että ihminen on onnellisempi, jos hän tekee merkityksellisiä valintoja ja oikeasti toimii proaktiivisesti omaa tahtoaan ja haluaan toteuttaen. Mutta silti on paljon helpompaa vain lipua elämän virrassa ja antaa aaltojen kuljettaa minne sattuu. Se on huojentavaa, koska silloin voi syyttää kurjuudesta aaltoja ja virtaa – ei tarvitse ottaa itse vastuuta omasta onnettomuudestaan. Päätökset ja valinnat olisivat minulle helppoja, jos tietäisin niiden seuraukset etukäteen. Jos elämä olisi niin kuin videopeli, niin voisin tallettaa tilanteen, tehdä valinnan ja sitten katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Tarvittaessa voisin palata talletettuun tilanteeseen ja kokeilla toista valintaa. Valitettavasti elämä ei ole niin hienosti suunniteltu peli.

Pelottavat asenteet

Toinen pelkojeni lähde on se, että annan edelleen ihan liian suuren painoarvon sille, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Haluan sopeutua ja mukautua. Haluan olla se tyyppi, jota kaikki rakastavat. En halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Enkä halua joutua kenenkään tuomitsevan katseen alle. Annan siis oman kuvitelmani siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat, vaikuttaa siihen, miten toimin. En edes välttämättä tiedä mitä ihmiset ajattelevat. Jos en tiedä mitä mieltä toinen on omista haluistani, tarpeistani ja toiveistani, saatan kuvitella ihan mitä vaan. Jos joskus onnistun kommunikoimaan tarpeeni edes jollakin tasolla, en tarvitse kuin pienen negatiivisen signaalin, niin unohdan nopeasti edes tarvinneeni yhtään mitään. Ja sitten ajan mittaan katkeroidun, kerään kuonaa sisälleni ja lopulta räjähdän – usein toiselle täysin yllättäen. Pistän siis todella taitavasti omat haluni lukittuun kaappiin. Kuvittelen, ettei niitä alun perinkään ollut olemassa. Tai, että eihän se nyt oikeasti niin tärkeä juttu ollutkaan.

Jos kykenisin olemaan välittämättä muiden ajatuksista, niin uskaltaisin paljon vapaammin toimia oman haluni mukaan. Osaisin olla itsekäs ja osaisin pitää huolta omasta onnellisuudestani. Mutta pelkään, että minut hylätään. Pelkään, että minä jään entistä enemmän ulkopuolelle. Koen jo nyt olevani ulkopuolinen, joten miten kestän jos se tunne vielä pahenee? Siispä jatkan itseni kadottamista ja elän muiden ihmisten kuviteltujen vaatimusten varassa. Unohdan omat tarpeeni ja yritän löytää tyydytyksen jotain muuta kautta. Yritän olla yhteisölle tarpeellinen, yritän olla hyvä kuuntelija ja yritän mukailla kulloisenkin tilanteen aallokossa. Kenen elämää minä oikeasti elän? Ei kai tällainen elämä ole edes elämisen arvoista. Tiedän kyllä – teoriatasolla ja järjen tasolla – että minun on tehtävä asialle jotain, ennen kuin on liian myöhäistä.

Pelottavat unelmat

Osa peloistani tulee myös siitä, että en ole ollenkaan varma siitä mitä haluan. Vaikka osaan unelmoida ja osaan asettaa tavoitteita, en silti tiedä mikä olisi minulle paras suunta. Suurimman osan ajasta olen ihan hukassa unelmieni kanssa. Ja silloinkin kun saan jostakin kiinni, niin ristiriitainen mieleni osaa ampua minua polveen. En koskaan pysty olemaan puhtaasti mitään mieltä. En joko uskalla tai en osaa. Minun on todella vaikea unelmoida konkreettisesti isoista asioista. Epävarmuuteni johtuu usein siitä, että en usko minulla olevan riittäviä resursseja tavoitteeni toteuttamiseen. Oletan jo ennen halun kirkastumista, että en kuitenkaan kykene sitä toteuttamaan. Tekosyitä on lukuisia: ei ole rahaa, ei ole aikaa, ei ole sallittua, ei ole osaamista, ei ole kykyä, ei ole mahdollisuutta. Unelmahakuinen idealistiromantikkohörhö, joka saarnaa muille unelmien toteuttamisen voimasta, ei itse osaa niitä toteuttaa. Ironista.

Pelisankari käy pelkoja päin

Elän siis jatkuvassa pelossa. En oikein edes tajua, kuinka olen onnistunut pääsemään tänne saakka. Pelot eivät siis ole onnistuneet kokonaan lamauttamaan minua. Ne vain syövät sieluani pikkuhiljaa – kunnes minusta ei ole enää mitään jäljellä. Pelkään siis nykyään myös sitä, että liiallisessa pelkotilassani hukkaan itseni. Pelkään, että antamalla peloille valtaa vielä tulevaisuudessakin, joudun oikeasti ongelmiin. Sen takia minä olen alkanut käydä pelkojani päin. En halua kuolla hitaasti – menen mieluummin saappaat jalassa. Ja tänään olen taas valmis kohtaamaan käsillä olevia pelkojani.

Olen päättänyt pelata elämääni enemmän, jotta minun ei tarvitse pelätä liikaa. Pelimäisellä asenteella pääsen elämässäni eteenpäin, vaikka pelkoja tuleekin vastaan. Pelien maailmassa elää jatkuvia uhkia. Pelin sankari kohtaa vastuksia, haasteita, ongelmia ja pahiksia jatkuvalla syötöllä. Ilman konflikteja ja vaikeita valintoja, pelisankari ei olisi sankari. Ehkäpä meidän kaikkien olisi hyvä opetella olemaan hieman enemmän pelisankareita. Elämä voi siinä tapauksessa pelittää, vaikka pelottaa.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail