Browsed by
Avainsana: luovuus

Luova työskentely

Luova työskentely

Mielikuvitusta ja luovuutta ruokkiva työtila
Mielikuvitusta ja luovuutta ruokkiva työtila

Pelialan ammattilaisena törmään usein kyselyihin luovuuden salaisuudesta. Moni oman työnsä rutiineihin tuskastunut pohtii keinoja ylläpitää omaa luovuuttaan. Osa mieltää oman työnsä olevan kaikkea muuta kuin luovaa.

Mitä luovuus on ja miten me kaikki halukkaat oppisimme työskentelemään luovasti?

Luovuus on monivivahteinen käsite, joka tarkoittaa eri ihmisille hyvin erilaisia asioita. Itse miellän luovuuden tukijaloiksi intohimon, innostuksen, idearikkauden ja jatkuvan leikittelyn. Luovuus on jotain sellaista, joka rikkoo kangistuneita kaavoja ja uskaltaa hypätä tuntemattomaan – vaikka hieman pelottaisikin. Luovasti työskentelevä ihminen kokeilee, kehittää ja ilmaisee omaa sisintään kuunnellen. Luovuus on vahvoja tunteita, irrottautumista turhista rutiineista ja avointa mieltä.

Oman luovuuteni moottorina toimii mielikuvitus, joka on vahvasti aistimuksellinen ilmiö. Ajatusleikit ja uusien ideoiden virta soljuvat paljon vauhdikkaammin silloin kun aistini saavat riittävästi virikkeitä. En siis saa luovuuttani lentoon, mikäli työskentelen värittömässä, hajuttomassa ja mauttomassa ympäristössä. Sen vuoksi ruokin luovuuttani jatkuvasti mitä erikoisimmilla materiaaleilla ja virikkeillä.

Toki itsellänikin arki ja työ ovat välillä kaikkea muuta kuin luovaa. Silloin kun rutiinit ahdistavat tai ajatus kiertää kehää, on pakko keksiä keinoja oman kipinän sytyttämiseksi. Usein jo sekin riittää, että ylläpidän luovuutta varsinaisten työtehtävien ohessa. Esimerkiksi omassa työyhteisössäni kirjoitamme romaaneja marraskuun iltoina, jammailemme toimistomme studiossa ja järjestämme joka syksy eeppisen juoksutapahtuman. Luovuutta ruokkivia tekoja, jotka väistämättä lisäävät myös työskentelyn luovuutta.

Luova työskentely on viimekädessä tapa asennoitua siihen mitä ja miten tekee. Meidän ei tarvitse olla taiteilijoita, kirjailijoita tai muusikoita ollaksemme luovia. Luovuus asuu meissä kaikissa.

Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail
Muusan merkitys

Muusan merkitys

Idoli voi toimia inspiroivana muusana fanittamisen kautta.
Idoli voi toimia inspiroivana muusana fanittamisen kautta.

Mistä ihminen saa inspiraationsa? Mikä sytyttää pimenevät syysillat kirkkaaseen liekkiin?

Oulussa elokuussa järjestetyt Muusajuhlat saivat minut pohtimaan muusan merkitystä elämälle, luovuudelle ja innostumiselle. Perinteisesti muusa on ollut taiteilijan luovuuden innoittaja – niin hullaantuneessa hyvässä kuin toivottomassa tuskassakin. Antiikin Kreikan jumalattaret tuntuvat kuitenkin kovin kaukaisilta tänä tasa-arvon, järjen ja tehokkuusajattelun aikana. Mikä on siis muusan merkitys minulle?

Minä inspiroidun ihmisistä. Tarvitsen toista ihmistä päästäkseni vauhtiin. Tarvitsen muusan, joka kasvattaa siivet selkääni ja auttaa minua kiitämään tähden lailla pitkin taivaankantta. Joskus kipinä syttyy juuri tietyn yhden ihmisen läsnäolosta. Toisinaan liekehtivän fiiliksen muodostaa isomman porukan keskinäinen tunnelma. Muusa virittää minut tekemään asioita, joita itse pidän mahdottomina. Muusan innoittamana onnistun ylittämään itseni. Muusa toimii sparrauskumppanina ja ajatusten peilinä.

Muusana voi toimia myös haltioitunut yleisö. Kun yleisön edessä aistii innostuksen, kykenee itsekin nousemaan korkeammalle tasolle. Tunne lienee tuttu kaikille esiintyville taiteilijoille. Esiintyminen ilman vastakaikua jättää väkisinkin kylmäksi.

Mielestäni muusan ei tarvitse olla ainoastaan taiteilijoiden yksinoikeus. Muusaan kohdistuvan ihailun ei myöskään pidä olla esineellistävää. Hyvä muusasuhde on vuorovaikutuksen ja kunnioituksen täyttämä energialähde, josta saa kipinää kylmän pimeydenkin keskellä. Ja tasapuolisuuden nimissä muusa ansaitsee kiitoksen ja ihailun lisäksi merkityksellisyyttä myös itselleen.

Itselleen sopivan muusan löytäminen ei aina ole helppoa, mutta onneksi muusa voi innoittaa modernisti etänäkin. Etämuusa ei toki korvaa aitoa vuorovaikutusta innostavan ihmisen kanssa, mutta fanittaminen voi silti tarjota riittävää kipinää ja inspiraatiota.

Kuka on sinun muusasi ja oletko muistanut osoittaa kiitollisuutesi tätä tärkeää henkilöä kohtaan?Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Romaani kuukaudessa

Romaani kuukaudessa

LudoCraftilaisten romaaneja vuosien varrelta.
LudoCraftilaisten romaaneja vuosien varrelta.

Oletko koskaan haaveillut kirjoittavasi romaanin? Unelmoitko sanojen avulla rakennetuista koskettavista tarinoista? Mietitkö miltä tuntuu, kun olet tuottanut 300 sivun verran tekstiä? Mitä jos saisit pidellä käsissäsi omaa pokkaria?

Minä halusin kirjoittaa oikean kirjan. Jahkailin vuosikausia tekemättä asialle mitään. Pelkäsin ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kiireinen elämäni ei sallinut moista harrastusta. Eivätkä kouluaikojen ainekirjoituksetkaan tainneet kiitosta ansaita. En siis koskaan kokenut osaavani kirjoittamisen saloja.

En minä vieläkään koe olevani oikea romaanikirjailija, mutta tekosyistäni huolimatta vastasin kirjahaasteeseen marraskuussa 2008. Työyhteisöni innostamana ja härnäämänä tartuin National Novel Writing Month -kisaan varovaisen toiveikkaana, mutta pelosta sekaisin.

Kilpailun säännöt ovat yksinkertaiset: kirjoita 50000 sanaa marraskuun aikana. Laadulla ei ole väliä, kunhan voit itse mieltää tekstisi romaaniksi. Sanamäärä on aloittelijalle valtava. Pokkarikoossa kirjalle tulee paksuutta noin 300 sivun verran. Tiukka kirjoitustahti pakottaa sisäisen kriitikon takavasemmalle. Tekstin tuottaminen on sen korjailua tärkeämpää. Oleellisinta on saada materiaalia kasaan.

Muistan tuon marraskuisen kirjoitusmaratoonin elävästi. Sekavia tunteita, matkoja oman mielen syvyyksiin ja herkistäviä keskusteluja kirjoittajakavereiden kanssa. Hiljalleen opin voittamaan pelkoni. Päivä päivältä lisäsin uskoani siihen, että oikeasti selviän maaliin saakka. Urakan luonteesen sopivat mittavat voittajajuhlat jäivät ikuisesti mieleen, mutta ylivoimaisesti paras hetki koitti kun posti toi painetun kirjan käsiini. Kyynel vierähti poskelle.

Marraskuu on täällä taas. Ilman muuta vastaan haasteeseen tänäkin vuonna. Yhdeksäs romaanitekele odottaa valmistumistaan. Toki jännitän jälleen kerran. Luotan kuitenkin siihen, että aihe syntyy, kasvaa ja kehittyy tulevien viikkojen aikana. Eilen alkoi sanallinen juoksu kohti itsensä voittamista. Matka maaliin tuntuu tässä vaiheessa pitkältä, mutta epävarmuuden peikko toimii myös kivana kirittäjänä. Suosittelenkin tätä kokemusta erittäin lämpimästi kaikille, joten lähtisitkö sinä kirjoittamaan kanssani?Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Löydä sisäinen leikkijäsi ja ole ihminen

Löydä sisäinen leikkijäsi ja ole ihminen

Aikuistenkin pitäisi löytää sisäinen leikkijänsä. (Kuva: Mikko Törmänen)
Aikuistenkin pitäisi löytää sisäinen leikkijänsä. (Kuva: Mikko Törmänen)

Ihminen on kautta historian kokenut tarpeen leikkiä ja pelata. Leikki on olennainen osa toimintaamme kaikissa kulttuureissa – maanosasta ja etnisestä taustasta riippumatta. Lapset oppivat uusia taitoja leikin avulla ja aikuisetkin kisailevat jopa MM-tasolla mitä moninaisimmissa urheilulajeissa. Ihmisyhteisöt suorittavat itselleen tärkeitä rituaaleja (leikkejä nekin) vaaliakseen yhteisölleen tärkeitä arvoja. Leikkiä on käytännössä kaikkialla missä ihminen ajattelee ja toimii. Väitänkin, että leikki on yksi ihmiskuntamme tärkeimmistä supervoimista.

Tärkeydestään huolimatta leikki on valitettavan usein aliarvostettu – ja jopa hukattu – toimintamalli varsinkin, kun kyseessä on aikuinen ihminen. Leikkiä ei osata nähdä oleellisena ja keskeisenä osana ihmiskulttuuria. Ikään kuin aikuismainen ja ammattimainen toiminta olisi kaiken inhimillisen ja leikillisen tavan ulkopuolella. Leikki on toki edelleen vahvasti läsnä lasten maailmassa, mutta mitä pidemmälle elämässään lapsi ehtii, sitä vähemmän leikitään. Ilmiön huomaa selkeimmin vaikkapa tarkastelemalla luokkahuoneita esikoulutasolta ylöspäin. Mitä korkeampi luokka-aste, sitä kaavamaisempi – ja tylsempi – luokkahuone. Ihan kuin varttumisen myötä olisi aika kääntää huomio suorituskeskeisiin ja yhteisöllisesti tiukasti kaavoitettuihin toimintamalleihin.

Ihminen ei kuitenkaan ole numero. Emme ole koneen osia, joiden ainoa hyötyarvo on mahdollisimman rasvattuna ja tehokkaana toimiminen. Aikamme haasteet kääntävät monen johtajan huomion prosentteihin, suhdelukuihin ja muuhun numerotietoon. Täytyy tuottaa maksimaalinen tulos minimiresursseilla – ja kaiken on oltava mitattavissa numeerisesti. Tehostamistoimet tuntuvat kuitenkin kipeimmin ihmisessä itsessään. Kustannuksia säästyy, mutta ihminen kärsii. Lopulta päädymme suorittamaan elämäämme kuin elinkautista rangaistusta.

Luovuus, rohkeus ja innovatiivisuus ovat ominaisuuksia, jotka usein yhdistetään alle kouluikäisiin lapsiin. Mitä näille ominaisuuksille tapahtuu siinä vaiheessa, kun lapsi siirtyy osaksi laajempaa systeemiä – astuessaan koulutielle ja päätyessään työelämään? Riskinottohalu tuntuu pienenevän. Luovat ratkaisut eivät enää olekaan niin luovia. Järjestelmä pakottaa mitäänsanomattomiin ja vesitettyihin kompromissiratkaisuihin. Sielu ja särmä puuttuvat. Ja innovaatio on lähinnä inflaation kokenut ilmaisu, joka on pakko sijoittaa vähintäänkin kehittämisohjelmien kalvosetteihin. Tarkoittavatko aikuisuus, ammattimaisuus ja työ siis kaavoihin kangistumista ja ankeaa asennetta uuden oppimista kohtaan?

Yhteisöjen toimintaa seuratessa olen huomannut, että suurimmat toiminnan rajoitukset tulevat ihmisestä itsestään. Liian usein ajatellaan tyyliin ”ei noin voi tehdä.” Ei uskalleta tehdä toisin. Pelätään epäonnistumisia. Noudatetaan tuttua – ja usein näennäisesti helppoa – kaavaa. Kuvitellaan kuinka meidän tulisi toimia ja mitä meiltä odotetaan. Tämä viittaa vahvasti leikillisyyden katoamiseen. Emme uskalla olla leikkiviä ihmisiä, emmekä uskalla ajatella leikinomaisesti edessä olevia haasteita. Kaikesta on tullut väärällä tavalla vakavaa ja aikamme kuluu täysin toisarvoisiin asioihin.

Yhteiskuntamme on ajautunut itseään ruokkivan valheellisuuden kiertokulkuun (self-feeding iterative fallacy). Ihmiset haaskaavat suunnattoman määrän energiaa tulosteeskentelyyn, työyhteisöteatteriin ja korporaatiokoreografioihin. Ja kaiken tämän lisäksi joka puolella velloo byrokratian massiivinen liisteri. Mitäpä jos yhteisöjen toiminnan kehittäminen aloitettaisiinkin poistamalla turha valheellisuus? Annetaan ihmisen olla sitä mitä hän on ja valjastetaan jokaisen yksilön energia ja sisäinen motiivi uudella tavalla. Meissä jokaisessa asuu sisäinen leikkijä, joka odottaa löytämistään. Leikin löytyessä pääsemme lähemmäs ihmisyyttä.

Toimintakulttuuria ei muuteta yhdessä yössä. Pitkään liimautuneet toimintamallit pysyvät tiukasti kiinni. Muutos vaatii uskallusta unelmoida. Täytyy uskoa unelman mahdollisuuteen ja antaa sille tilaa. Ajatuksen voima on jo yksilötasolla merkittävä, mutta yhteisössä käsittämättömän vahva. Pelinomaisilla ratkaisuilla ihminen saadaan toimimaan yhdessä muiden kanssa tavoilla, jotka ovat jatkuvasti leikin ytimessä. Sisällämme asuvan leikkijän täysimittainen valjastaminen itsemme ja yhteisömme kehittämiseksi on vielä kaukana arjesta, mutta tulevaisuus on meistä itsestämme kiinni. Haasteet ovat mittavia ja ongelmat monisyisiä, mutta kaikkeen löytyy ratkaisu.

Nyt on otollinen aika tuoda ”ludokratiaa” byrokratian ja kaavamaisuuden tilalle. Inhimillisyys, leikillisyys, unelmahakuisuus, epäonnistumisen kestäminen ja epävarmuuden sietokyky liittyvät keskeisesti leikkiin, peleihin ja pelaamiseen. Nämä eivät suinkaan ole pelialan ammattilaisten yksinoikeutta. Millä tahansa ihmisen toiminnan alueella on mahdollisuus löytää oma sisäinen leikkivä ihminen. Ehkä se on leikki joka lopulta pitää meidät ihmisinä?Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmailFacebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail