Browsed by
Avainsana: pelko

Jos pitää pelätä niin voi pelata

Jos pitää pelätä niin voi pelata

Ovi tuntemattomaan
Pelottaako?

Miksi pitää jatkuvasti pelätä? Mistä pelko tulee? Mikä estää minua tekemästä rakkauteen pohjautuvia valintoja ja päätöksiä? Miksi elän vajaata elämää sen sijaan, että eläisin täysillä?

Minä olen sielunarkkari. Enkä pelkästään minkä tahansa sielujen, vaan sellaisten, jotka on paketoitu itseäni koskettavalla tavalla. Minun ei tarvitse saada kuin pieni kurkistus tuollaisen ihmisen sieluun ja olen heti täysin myyty. Kosketus voi olla kestoltaan mitättömän lyhyt ja se voi olla voimakkuudeltaan lähes huomaamattoman kevyt, mutta silti se tekee minuun suuren vaikutuksen. En kuitenkaan pelkuruuttani yleensä tee asialle oikeasti yhtään mitään. Annan hetken tulla – ja annan sen mennä pois. En edes välttämättä noteeraa tapahtunutta sillä hetkellä ”hetken” arvoiseksi. Jonkin ajan päästä kuvittelen, että mitään ei tapahtunutkaan. Että kosketusta ei ollutkaan. Ja miksipä kukaan oikeasti näkisi minut sellaisena kuin mitä todellisuudessa olen? Ei kai kukaan voi minusta aidosti kiinnostua?

Pelot ja epävarmuus ohjaavat minua ihan liikaa. En usko itseeni, enkä todellakaan usko, että kukaan muukaan voisi uskoa minuun. Kai minulla on jotain todella pahoja traumoja taustalla, koska edelleenkin kipuilen asian kanssa voimakkaasti. En siis näe todellisuutta sellaisena kuin se ehkä oikeasti on.

Pelottavat valinnat

Pelkoa on monenlaista. Osa peloista liittyy vahvasti siihen epävarmuuteen, jota koen, kun en tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Pelkään, että valinnallani on sellaiset seuraukset, joita en sitten loppujen lopuksi halunnutkaan. Pelkään, että yhden oven avaaminen sulkee minulta juuri sen oven, josta olisinkin halunnut kulkea. Pelkään, että välittömästi päätöksen tehtyäni kadun katkerasti valintaani. Tulevaisuus pelottaa silloin, jos koen olleeni itse vastuussa sen rakentamisesta.

Tiedostan toki, että elämässä pitää ottaa vastuu omasta onnellisuudestaan. Tiedän, että ihminen on onnellisempi, jos hän tekee merkityksellisiä valintoja ja oikeasti toimii proaktiivisesti omaa tahtoaan ja haluaan toteuttaen. Mutta silti on paljon helpompaa vain lipua elämän virrassa ja antaa aaltojen kuljettaa minne sattuu. Se on huojentavaa, koska silloin voi syyttää kurjuudesta aaltoja ja virtaa – ei tarvitse ottaa itse vastuuta omasta onnettomuudestaan. Päätökset ja valinnat olisivat minulle helppoja, jos tietäisin niiden seuraukset etukäteen. Jos elämä olisi niin kuin videopeli, niin voisin tallettaa tilanteen, tehdä valinnan ja sitten katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Tarvittaessa voisin palata talletettuun tilanteeseen ja kokeilla toista valintaa. Valitettavasti elämä ei ole niin hienosti suunniteltu peli.

Pelottavat asenteet

Toinen pelkojeni lähde on se, että annan edelleen ihan liian suuren painoarvon sille, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Haluan sopeutua ja mukautua. Haluan olla se tyyppi, jota kaikki rakastavat. En halua aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Enkä halua joutua kenenkään tuomitsevan katseen alle. Annan siis oman kuvitelmani siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat, vaikuttaa siihen, miten toimin. En edes välttämättä tiedä mitä ihmiset ajattelevat. Jos en tiedä mitä mieltä toinen on omista haluistani, tarpeistani ja toiveistani, saatan kuvitella ihan mitä vaan. Jos joskus onnistun kommunikoimaan tarpeeni edes jollakin tasolla, en tarvitse kuin pienen negatiivisen signaalin, niin unohdan nopeasti edes tarvinneeni yhtään mitään. Ja sitten ajan mittaan katkeroidun, kerään kuonaa sisälleni ja lopulta räjähdän – usein toiselle täysin yllättäen. Pistän siis todella taitavasti omat haluni lukittuun kaappiin. Kuvittelen, ettei niitä alun perinkään ollut olemassa. Tai, että eihän se nyt oikeasti niin tärkeä juttu ollutkaan.

Jos kykenisin olemaan välittämättä muiden ajatuksista, niin uskaltaisin paljon vapaammin toimia oman haluni mukaan. Osaisin olla itsekäs ja osaisin pitää huolta omasta onnellisuudestani. Mutta pelkään, että minut hylätään. Pelkään, että minä jään entistä enemmän ulkopuolelle. Koen jo nyt olevani ulkopuolinen, joten miten kestän jos se tunne vielä pahenee? Siispä jatkan itseni kadottamista ja elän muiden ihmisten kuviteltujen vaatimusten varassa. Unohdan omat tarpeeni ja yritän löytää tyydytyksen jotain muuta kautta. Yritän olla yhteisölle tarpeellinen, yritän olla hyvä kuuntelija ja yritän mukailla kulloisenkin tilanteen aallokossa. Kenen elämää minä oikeasti elän? Ei kai tällainen elämä ole edes elämisen arvoista. Tiedän kyllä – teoriatasolla ja järjen tasolla – että minun on tehtävä asialle jotain, ennen kuin on liian myöhäistä.

Pelottavat unelmat

Osa peloistani tulee myös siitä, että en ole ollenkaan varma siitä mitä haluan. Vaikka osaan unelmoida ja osaan asettaa tavoitteita, en silti tiedä mikä olisi minulle paras suunta. Suurimman osan ajasta olen ihan hukassa unelmieni kanssa. Ja silloinkin kun saan jostakin kiinni, niin ristiriitainen mieleni osaa ampua minua polveen. En koskaan pysty olemaan puhtaasti mitään mieltä. En joko uskalla tai en osaa. Minun on todella vaikea unelmoida konkreettisesti isoista asioista. Epävarmuuteni johtuu usein siitä, että en usko minulla olevan riittäviä resursseja tavoitteeni toteuttamiseen. Oletan jo ennen halun kirkastumista, että en kuitenkaan kykene sitä toteuttamaan. Tekosyitä on lukuisia: ei ole rahaa, ei ole aikaa, ei ole sallittua, ei ole osaamista, ei ole kykyä, ei ole mahdollisuutta. Unelmahakuinen idealistiromantikkohörhö, joka saarnaa muille unelmien toteuttamisen voimasta, ei itse osaa niitä toteuttaa. Ironista.

Pelisankari käy pelkoja päin

Elän siis jatkuvassa pelossa. En oikein edes tajua, kuinka olen onnistunut pääsemään tänne saakka. Pelot eivät siis ole onnistuneet kokonaan lamauttamaan minua. Ne vain syövät sieluani pikkuhiljaa – kunnes minusta ei ole enää mitään jäljellä. Pelkään siis nykyään myös sitä, että liiallisessa pelkotilassani hukkaan itseni. Pelkään, että antamalla peloille valtaa vielä tulevaisuudessakin, joudun oikeasti ongelmiin. Sen takia minä olen alkanut käydä pelkojani päin. En halua kuolla hitaasti – menen mieluummin saappaat jalassa. Ja tänään olen taas valmis kohtaamaan käsillä olevia pelkojani.

Olen päättänyt pelata elämääni enemmän, jotta minun ei tarvitse pelätä liikaa. Pelimäisellä asenteella pääsen elämässäni eteenpäin, vaikka pelkoja tuleekin vastaan. Pelien maailmassa elää jatkuvia uhkia. Pelin sankari kohtaa vastuksia, haasteita, ongelmia ja pahiksia jatkuvalla syötöllä. Ilman konflikteja ja vaikeita valintoja, pelisankari ei olisi sankari. Ehkäpä meidän kaikkien olisi hyvä opetella olemaan hieman enemmän pelisankareita. Elämä voi siinä tapauksessa pelittää, vaikka pelottaa.

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Etenemisen esteet nurin

Etenemisen esteet nurin

Esteet nurin
Esteet nurin pelimäisin keinoin

Ei jaksa. Ei pysty. Ei uskalla. Maailmalla törmään usein tilanteisiin, joissa ihminen pitäisi tavalla tai toisella motivoida ottamaan se kuuluisa ensimmäinen askel. Lamaannuttavana kynnyksenä voi olla vaikkapa nettilomakkeen massiivisuus, uuden oppimisen vaiva tai elämäntapojen muuttamisen palkitsemattomuus. Lepokitkan luja ote pitää kiinni ja ihminen jää paikoilleen. Elämän esteiden yleisyydestä ja näennäisestä erilaisuudesta johtuen olen päätynyt pohtimaan ratkaisuja esteiden ylittämiseksi.

Mikä yleensä estää ihmistä tekemästä asioita? Etenemisen esteiden taustalla velloo mitä moninaisempia syitä. Meillä jokaisella on varmasti pitkä lista selityksiä passiivisuudellemme. Estot, laiskuus, kiire, pelko, uskon puute, motiivi hukassa, väsymys, heikko itsetunto, ujous, ympäristön paine. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kaiken tuon estemuurin ympäröimänä on ihme jos saa edes jotain liikkeelle.

Usein sanotaan, että ensimmäinen askel on kaikkein vaikein. Näin varmasti onkin, mutta myös hyvin alkanut matka voi pysähtyä etenemisen esteisiin. Ansoja riittää joka puolella ympärillämme – ja usein emme edes hoksaa niiden olemassaoloa.

Onko olemassa sellaisia pelimäisiä keinoja, joilla etenemisen esteitä voidaan madaltaa – tai jopa poistaa kokonaan? Voiko pelimäinen ajattelutapa tarjota välineitä esteiden luovaan kiertämiseen?

Pelimäisellä ajattelulla voimme kääntää esteet motivoiviksi ja merkityksellisiksi haasteiksi. Pelin ytimessä on konflikti, jonka pelaaja pyrkii tavalla tai toisella ratkaisemaan: voittamaan, ohittamaan tai estämään. Este ei olekaan enää se välttämätön paha vaan toiminnan perusedellytys.

Seuraavassa muutama esimerkki etenemisen esteitä kaatavista pelimäisistä rakennuspalikoista, joiden avulla voit vahvistaa ihmisen motivaatiota lähteä liikkeelle ja jatkaa matkaansa.

Konkretisoi merkityksellisyys ja tarkoitus. Tarjoa ihmiselle henkilökohtainen tarttumapinta asiaan. Jotain sellaista, jonka hän ymmärtää ja josta hän saa selkeän kipinän ottaa ensimmäiset askeleet. Pidä tarinamaisella rakenteella merkitystä koko ajan yllä, jotta urakka kantaa maaliin saakka. Väläyttele saavutuksen aiheuttamaa onnistumisen tunnetta jo matkan aikana.

Havainnollista tavoite. Nosta etenemisestä saatavat hyödyt selkeästi esiin heti alussa. Tuo hyötyjä näkyviin matkan eri vaiheissa ja erilaisista näkökulmista.

Glorifioi konflikti. Tee pelin keinoin arkisesta haasteesta elämää suurempi ja tuo haaste sellaisessa muodossa esiin, että se vangitsee mielenkiinnon. Tarina ja teema ovat vahvoja välineitä mielenkiinnon herättämisessä.

Palkitse saavutukset. Luo ihmiselle selkeä tunne siitä, että hän on oikeasti saavuttanut jotain. Palkinto voi olla sanallinen ja kuvallinen elementti, joka voimistuu taso tasolta. Esimerkiksi armeijan arvomerkit ovat saavutettuja palkintoja, jotka myös ilmaisevat omistajansa tasoa suhteessa muihin.

Vahvista hallinnan tunnetta. Paloittele matka pieniin askeliin ja anna välitön palaute jokaisella askeleella, jotta onnistumisen tunne pysyy jatkuvasti läsnä. Esitä mittari, joka kertoo jo kuljetun matkan ja etäisyyden seuraavan etappiin. Kun yksi kokonaisuus on saavutettu, tarjoa haaste seuraavaan.

Käännä epäonnistuminen mahdollisuudeksi. Korosta hetkellisen tappion merkitystä oppimiselle, kehittymiselle ja haastavuudelle. Game Over on oleellinen hetki pelaamisessa. Ilman epäonnistumisia ei ole kokonaisvaltaista pelikokemusta.

Mahdollista vapaus toimia ja tehdä merkityksellisiä valintoja. Anna ihmiselle valta valita mitä reittiä hän etenee. Erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen salliminen ja omaan tahtiin kulkeminen ovat kriittisiä matkan onnistumisen tekijöitä. Muistuta ja kannusta, mikäli matka on jäänyt kesken.

Pelimäisyys mahdollistaa luonnolliset ja merkitykselliset valintatilanteet. Pelin luonne mediana on täysin ainutlaatuinen. Vuorovaikutteisuus ja elämyksellisyys luovat inhimillisen ja kokemuksellisen tavan edetä valitun aktiviteetin parissa. Peli fokusoi huomion asian ytimeen ja ruokkii uteliaisuutta. Peleissä on rajallinen ja kontrolloitu maailma, jonka puitteissa ongelmien jäsentäminen helpottuu. Peli on tapa nähdä ja tehdä asioita käytännössä. Se toimii vahvana motivaattorina, havainnollistavana näkökulmien esittäjänä ja toimintaan kannustavana kontekstina.

Elämämme on täynnä toinen toistaan massiivisempia esteitä, jotka pysäyttävät meidät paikoilleen. Pelaajina meillä on tasan kaksi vaihtoehtoa: voimme joko jäädä esteiden vangiksi tai sitten voimme ottaa pelimäisen ajattelutavan avuksi ja kaataa etenemisen esteet –  yksi kerrallaan.

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Ei se pelaa, joka pelkää

Ei se pelaa, joka pelkää

Nettipelit ovat kuin huume, johon jää koukkuun. Koulussa menee heikosti kun yö sujahtaa pelimaailmassa. Tervehenkinen liikunta uuvuttaa jo mielen tasolla ja sosiaalisuus jää apatiatasolle. Pelien väkivalta turruttaa moraalikäsityksen ja tulevaisuus häviää rikoskierteessä.

Vanhempainillassa tapaamani Erika on kuin kuka tahansa esiteinin huolestunut äiti. Hänen pelkonsa digitaalisia pelejä kohtaan on aidon koskettavaa. Yli 30 vuoden pelikokemuksella yritän kertoa miksi digitaaliset pelit eivät ole sen pelottavampia kuin muutkaan harrastukset.

Peli on kuin soittotreeni, jossa kompurointi saa minut yrittämään yhä parempaa suoritusta. Peli on kuin hyvä kirja, jonka juoni imaisee mukaansa ja pistää ahmimaan sivuja pikkutunneille saakka. Peli on kuin lentopallo, jonka koreografia ja pelaajien välinen saumaton yhteistoiminta innostaa. Peli on kuin ison salin värikäs elokuvaelämys, joka antaa mielelle hetken pakopaikan arjen harmaudesta.

Osa peleistä on aivotonta hömppää. Joissakin peleissä kilpaillaan voitosta. Toiset pelit kannustavat sosiaaliseen kanssakäymiseen. On pelejä, joiden tarina koskettaa ja herättää ajattelemaan. Peli on monimuotoisempi media kuin kirja ja elokuva yhteensä. Digitaaliset pelit ovat jopa yksi taiteen muoto. Peli on voimavara. Se on tapa toimia ja ajatella.

Erika lämpenee näkökulmalleni, mutta heittää ilmaan viimeisen kriittisen kysymyspatteriston: Miksi pelit vievät kaiken ajan? Miksi lapsi ei hae kokemuksia elävästä elämästä? Miksi mikään muu ei kiinnosta?

Ehkäpä siksi, että elämä on peliä ja peli on elämää. Peli ja leikki kuuluvat ihmiskunnan ytimeen. Haemme lohtua, virikkeitä ja positiivista palautetta digitaalisista peleistä, koska maailma on huonosti suunniteltu peli. Ehkä meidän olisi syytä ottaa oppia peleistä ja kääntää pelimedia vahvemmin kehityksen edistäjäksi. Ehkä jokaisen pitäisikin rohkeasti pelata pelejä ainakin sen verran, että ymmärtää mistä on kysymys.

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail