Kolumni Archives - Pelitohtori

Elämä on peliä

4.10.2019 Pelitohtori

Elämän pelissä me kaikki olemme pelaajia.

Osaisimmeko toimia paremmin, mikäli näkisimme elämän pelinä?

Pelillä ja elämällä on paljon yhteistä. Yksinkertaisesti ajateltuna peli on järjestelmä, jossa pelaajat pyrkivät ratkaisemaan keinotekoisia konflikteja. Ratkaisutapoja rajoitetaan säännöillä ja pelaajien toiminnalla on mitattavissa oleva lopputulos. Kuulostaa elämältä, eikö totta?

Elämä kuitenkin haastaa meitä monella tapaa rankemmalla kädellä kuin pelit. Elämän konfliktit tuntuvat puuduttavilta, raskailta tai jopa ylivoimaisilta. Säännöt ovat usein epämääräisiä, vaikeasti ymmärrettäviä tai kokonaan piilossa. Konkreettiset onnistumisen mittarit jäävät helposti upoksiin elämän esteiden pyörteessä, joten emme aina itsekään tiedä etenemmekö oikeaan suuntaan.

Peli ja leikki kuuluvat ihmiskunnan ytimeen. Pelien haasteet suorastaan houkuttelevat hakemaan ratkaisua. Pelien selkeät säännöt luovat turvaa ja ohjaavat pelaajan ponnistelemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ponnistelun seurauksena saatavat tulokset innostavat parantamaan omaa suoritusta ja yrittämään uudestaan. Haemme siis virikkeitä, selkeyttä ja positiivista palautetta erilaisista peleistä, koska elämä itsessään on huonosti suunniteltu peli.

Pelimäisellä ajattelulla voimme onneksi pelata elämäämme siten, että saamme siitä enemmän irti. Ehkä kaikkia konflikteja ei kannata ottaa liian vakavasti. Epäonnistumiset ja uudet yritykset opettavat aina jotain, vaikka välillä kirpaiseekin. Sääntöjen viidakossa saattaa selvitä ottamalla erilaisia näkökulmia ja irtautumalla turhista kaavoista. Arjen pienistä onnistumisista iloitseminen ja jokaisen tavoitetta kohti vievän askeleen tunnistaminen riittää monessa tilanteessa mittariksi, jonka lukemasta voi olla aidosti ylpeä.

Elämän pelissä me kaikki olemme pelaajia, joten yhdessä pelaten voimme tehdä meidän kaikkien elämästä paremman.

Elämän tallennuspisteet

30.8.2019 Pelitohtori

Onko elämän pelissä mahdollisuus palata takaisin valintatilanteeseen ja yrittää uudestaan?

Oletko koskaan katunut jotain tekoasi ja miettinyt, että olisi pitänyt valita toisin? Entä kadutko asioita, jotka olet jättänyt syystä tai toisesta tekemättä?

Jos elämä olisi kuin peli, niin elämässäkin olisi tallennuspisteitä, joissa siihenastisen etenemisen voisi tallentaa. Pisteitä, joihin pystyy palaamaan aina kun haluaa ottaa uusiksi. Elämän tallennuspiste antaisi mahdollisuuden kokeilla erilaisia tapahtumien kulkuja. Se antaisi luvan erehtyä ja oppia ilman, että todellisuudessa menettäisit mitään. Palaamalla takaisin käännekohtaan, olisit kerännyt mieleesi kaiken sen kokemuksen, mitä tuo kuljettu polun pätkä sai sinussa aikaan.

Elämä ei välttämättä anna toista mahdollisuutta. Kun avaat yhden oven, niin samalla saatat sulkea monta muuta ovea. Jokainen valintasi voi johtaa sinut polulle, josta ei välttämättä ole paluuta. Tunne valintojen lopullisuudesta saattaa ahdistaa ja pelottaa. Joskus pelko kasvaa niin suureksi, että koko valinta jää tekemättä.

Valintojen haaste tulee peleissä vastaan jatkuvasti. Pelin erottaa elämästä se, että peli antaa mahdollisuuden yrittää uudestaan. Jos ensimmäinen yritys ei onnistu, niin ei muuta kuin takaisin tallennuspisteeseen ja uusi yritys. Peli kannustaa rohkeasti kokeilemaan vaikeampienkin valintojen edessä.

Minulla ei ole keinoja rakentaa elämään tallennuspisteitä, mutta voisiko pelisuunnittelun opeilla pelata omaa elämäänsä ikään kuin tallennuspisteet olisivat käytettävissä? Mitä se tarkoittaisi jokapäiväisen elämän valintatilanteiden osalta?

Elämän pelikin tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia ja valintoja. Se myös antaa tilaisuuksia yrittää uudelleen, jos vain kykenemme näkemään nuo tilaisuudet. Ehkäpä emme tarvitsekaan varsinaista tallennuspistettä, koska voimme usein saavuttaa saman asian ajattelemalla toisin. Elämän tallennuspiste asuu meidän kaikkien mielessä.

Rituaalit ja tempaukset

4.6.2019 Pelitohtori

Open mic -rituaali vapauttaa työyhteisön herkistymään

Maailma on täynnä erilaisia rituaaleja ja tempauksia. Rituaali on yksi leikin muoto ja leikillä on aina ollut vahva asemansa ihmiskunnan kehittäjänä, opettajana ja heittäytymiseen rohkaisijana.

Jos rituaalin rooli on niin merkittävä, niin miksi esimerkiksi työpaikalla järjestetty tempaus ei välttämättä tuotakaan toivottua tulosta? Mikä tekee rituaalin suorittamisesta väkinäistä, teennäistä ja jopa myötähäpeää herättävää? Mikä on onnistuneen rituaalin salaisuus?

Kaikkien tempausten tulisi aina lähteä ihmisestä itsestään. On vaikea heittäytyä ja olla rohkea, mikäli jännittää liikaa, pelottaa tai tuntuu siltä, että koko touhu on turhaa. Ihmisen täytyy kokea rituaali itselleen merkityksellisenä.

Parhaimmillaan idea rituaaliin lähtee rohkeasta ja hullustakin ideasta. Muutama ajatuksesta innostuva ihminen vetää helposti mukanaan muuta porukkaa. Onnistunut rituaali syntyy siitä, että riittävän moni osallistuja pysähtyy, herkistyy ja syleilee rituaalin vaatimia tekoja.

Me halusimme LudoCraftin työporukalla kokeilla miltä tuntuu rentoutua keskustellen ja viihtyen open mic -illan kaltaisessa tunnelmassa. Niinpä järjestimme rituaalin, jolla haastoimme itsemme herkistymään.

Open mic -periaatteen mukaan ketään ei painostettu tai pakotettu jakamaan runojaan, tarinoitaan tai muuta verbaalista luovuuttaan. Open mic on vapaata heittäytymistä. Lavalle kiiruhtaa ihminen, joka kokee, että hänellä on jotain jaettavaa. Illan aikana kuulimme lukuisia henkilökohtaisiakin runoja vuosien varrelta. Saimme aidosti herkistyä loistavien esitysten parissa.

Mikä yllättävintä, todella moni meistä rohkaistui illan mittaan myös itse kipuamaan lavalle ja jakamaan omaa sydäntään. Kaiken kruunasi kulloisenkin osallistujan lausuma kiitos ja sitä seuraavat raikuvat suosionosoitukset. Pieniä tekoja, hassu rituaali, mutta kaikessa merkityksellisyydessään todella voimaannuttava kokemus.

Luova työskentely

5.3.2019 Pelitohtori

Mielikuvitusta ja luovuutta ruokkiva työtila

Pelialan ammattilaisena törmään usein kyselyihin luovuuden salaisuudesta. Moni oman työnsä rutiineihin tuskastunut pohtii keinoja ylläpitää omaa luovuuttaan. Osa mieltää oman työnsä olevan kaikkea muuta kuin luovaa.

Mitä luovuus on ja miten me kaikki halukkaat oppisimme työskentelemään luovasti?

Luovuus on monivivahteinen käsite, joka tarkoittaa eri ihmisille hyvin erilaisia asioita. Itse miellän luovuuden tukijaloiksi intohimon, innostuksen, idearikkauden ja jatkuvan leikittelyn. Luovuus on jotain sellaista, joka rikkoo kangistuneita kaavoja ja uskaltaa hypätä tuntemattomaan – vaikka hieman pelottaisikin. Luovasti työskentelevä ihminen kokeilee, kehittää ja ilmaisee omaa sisintään kuunnellen. Luovuus on vahvoja tunteita, irrottautumista turhista rutiineista ja avointa mieltä.

Oman luovuuteni moottorina toimii mielikuvitus, joka on vahvasti aistimuksellinen ilmiö. Ajatusleikit ja uusien ideoiden virta soljuvat paljon vauhdikkaammin silloin kun aistini saavat riittävästi virikkeitä. En siis saa luovuuttani lentoon, mikäli työskentelen värittömässä, hajuttomassa ja mauttomassa ympäristössä. Sen vuoksi ruokin luovuuttani jatkuvasti mitä erikoisimmilla materiaaleilla ja virikkeillä.

Toki itsellänikin arki ja työ ovat välillä kaikkea muuta kuin luovaa. Silloin kun rutiinit ahdistavat tai ajatus kiertää kehää, on pakko keksiä keinoja oman kipinän sytyttämiseksi. Usein jo sekin riittää, että ylläpidän luovuutta varsinaisten työtehtävien ohessa. Esimerkiksi omassa työyhteisössäni kirjoitamme romaaneja marraskuun iltoina, jammailemme toimistomme studiossa ja järjestämme joka syksy eeppisen juoksutapahtuman. Luovuutta ruokkivia tekoja, jotka väistämättä lisäävät myös työskentelyn luovuutta.

Luova työskentely on viimekädessä tapa asennoitua siihen mitä ja miten tekee. Meidän ei tarvitse olla taiteilijoita, kirjailijoita tai muusikoita ollaksemme luovia. Luovuus asuu meissä kaikissa.

Merkityksellinen tarkoitus

6.11.2018 Pelitohtori

Motivaatio hukkuu helposti marraskuun vetiseen pimeyteen. Väsymys hidastaa, stressi vie huomion ja epäonnistumiset tuntuvat erityisen lamaannuttavilta. Nyt onkin hyvä hetki pohtia omaa tarkoitusta ja tekojensa merkitystä.

Mikä ajaa minua eteenpäin? Miksi sisäinen motivaatio on tärkeä elementti arjessani?

On helpompaa ponnistella eteenpäin, kun tekemiselläni on päämäärä. Tavoite toimii majakkana ja antaa suuntaa askelille. Nuo askeleet puolestaan ovat niitä pieniä ja suuria tekoja, joiden kautta luon itselleni merkityksen. Vähäpätöinenkin suoritus voi olla merkityksellinen, mikäli koen sen vievän kohti päämäärää.

Vaikka työstä saatava palkka ja tulokset ovatkin tärkeitä, niin ulkoista motivaatiota voimakkaampaa on sisäinen motivaatio. Sisäinen motiivi ei riipu ulkoisista palkinnoista tai rangaistuksista, vaan se lähtee ihmisestä itsestään. Silloin kun itse valitsen vapaaehtoisesti tehdä jotain, olen sisäisen motivaation ohjaama.

Vapaus onkin tärkeä tekijä oman motivaation syntymiseen. Kun saan valita mitä teen, miten, milloin ja kenen kanssa, niin olen huomattavasti innokkaammin työn touhussa. Usein kysymys on pelkästä omasta asennoitumisesta. Jos tunnen, että olen itse tehnyt valintani, niin koen paljon voimakkaampaa sitoutuneisuutta tavoitetta kohtaan.

Päämäärän ja sen merkityksellisyyden ohella koen tärkeäksi, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa. Mikäli osaaminen ja taidot riittävät konkreettisen tuloksen saamiseen, tunnen onnistuneeni ja jaksan jatkaa. Hallinnan tunne onkin monessa tekemisessä itselle se tärkein palkinto.

Syyskiireiden uuvuttaessa olen oppinut toistamaan itselleni kysymystä ”miksi”. Silloin kun muistan, miksi teen sitä mitä teen, niin jaksan taas innostua isojenkin haasteiden edessä. Suurten unelmien tavoittelun ohella on kuitenkin hyvä tiedostaa, että onnellisuus syntyy arjen pienistä onnistumisista. Motivoivaa marraskuuta!

Muusan merkitys

10.9.2018 Pelitohtori

Idoli voi toimia inspiroivana muusana fanittamisen kautta.

Mistä ihminen saa inspiraationsa? Mikä sytyttää pimenevät syysillat kirkkaaseen liekkiin?

Oulussa elokuussa järjestetyt Muusajuhlat saivat minut pohtimaan muusan merkitystä elämälle, luovuudelle ja innostumiselle. Perinteisesti muusa on ollut taiteilijan luovuuden innoittaja – niin hullaantuneessa hyvässä kuin toivottomassa tuskassakin. Antiikin Kreikan jumalattaret tuntuvat kuitenkin kovin kaukaisilta tänä tasa-arvon, järjen ja tehokkuusajattelun aikana. Mikä on siis muusan merkitys minulle?

Minä inspiroidun ihmisistä. Tarvitsen toista ihmistä päästäkseni vauhtiin. Tarvitsen muusan, joka kasvattaa siivet selkääni ja auttaa minua kiitämään tähden lailla pitkin taivaankantta. Joskus kipinä syttyy juuri tietyn yhden ihmisen läsnäolosta. Toisinaan liekehtivän fiiliksen muodostaa isomman porukan keskinäinen tunnelma. Muusa virittää minut tekemään asioita, joita itse pidän mahdottomina. Muusan innoittamana onnistun ylittämään itseni. Muusa toimii sparrauskumppanina ja ajatusten peilinä.

Muusana voi toimia myös haltioitunut yleisö. Kun yleisön edessä aistii innostuksen, kykenee itsekin nousemaan korkeammalle tasolle. Tunne lienee tuttu kaikille esiintyville taiteilijoille. Esiintyminen ilman vastakaikua jättää väkisinkin kylmäksi.

Mielestäni muusan ei tarvitse olla ainoastaan taiteilijoiden yksinoikeus. Muusaan kohdistuvan ihailun ei myöskään pidä olla esineellistävää. Hyvä muusasuhde on vuorovaikutuksen ja kunnioituksen täyttämä energialähde, josta saa kipinää kylmän pimeydenkin keskellä. Ja tasapuolisuuden nimissä muusa ansaitsee kiitoksen ja ihailun lisäksi merkityksellisyyttä myös itselleen.

Itselleen sopivan muusan löytäminen ei aina ole helppoa, mutta onneksi muusa voi innoittaa modernisti etänäkin. Etämuusa ei toki korvaa aitoa vuorovaikutusta innostavan ihmisen kanssa, mutta fanittaminen voi silti tarjota riittävää kipinää ja inspiraatiota.

Kuka on sinun muusasi ja oletko muistanut osoittaa kiitollisuutesi tätä tärkeää henkilöä kohtaan?

Game Over

1.8.2018 Pelitohtori

Epäonnistuminen tuntuu kurjalta. Kovan ponnistelun ja yrittämisen jälkeen kohdattu tappio kirpaisee lujasti. Häpeän tunne valtaa mielen ja itsetunto kokee rajun kolauksen. Usein epäonnistuminen jopa lamauttaa täysin ja saa heittämään pyyhkeen kehään.

Tuntuuko tutulta? Koetko sinä oman elämäsi kompastelut pelkästään ikävinä asioina?

Aika moni vaikuttaa ajattelevan juurikin noin – ainakin silloin kun puhutaan elämästä yleensä. Peleissä tilanne on hieman toisin. Pelien maailma rakentuu epäonnistumisen mahdollisuuden varaan. Peleissä epäonnistuminen on sallittua – ja jopa odotettua. Peli, jossa aina onnistuu, on lähtökohtaisesti tylsä ja huonosti suunniteltu.

Pelin houkutus perustuu asteittain kasvavaan haasteeseen. Kompurointia tapahtuu väistämättä, mutta sitä mukaa kun pelaajan taidot kehittyvät, hän kykenee kohtaamaan entistä vaikeampia haasteita. Oppimista tapahtuu siis harjoittelemalla ja itsensä ylittämällä.

Voisiko epäonnistumista ajatella pelien kautta myös muussa elämässä? Ajattelu itsessään ei ehkä saa epäonnistumista tuntumaan mukavalta, mutta oman asenteen muutos saattaa vaikuttaa siihen, kuinka kohtaa väistämättömät kompastelut. Epäonnistumisen tärkeyttä on nimittäin vaikea kiistää.

Jos aina onnistuu, ei ole ottanut riittävästi riskejä. Jatkuva onnistuminen tarkoittaa omalla mukavuusalueella pysymistä. Silloin ei tapahdu oppimista – eikä kehitystä. Vain epäonnistumisten kautta voi päästä parempaan suoritukseen. Oman – ja yhteisömme – kehittymisen kannalta olisikin viisainta syleillä epäonnistumisia ja antaa niille riittävä arvo.

En usko, että epäonnistuminen itsessään tuntuu koskaan hyvältä. Tappion karvas maku tahtoo maistua suussa pitkään. Siitä huolimatta en lakkaa ihmettelemästä, kuinka pelien ”Game Over” ei lamauta. Pelin antama palaute voi olla suoraviivaisen armotonta, mutta se ei satuta. Se kannustaa jatkamaan ja yrittämään uudestaan.

Tuotettua tuuria

27.6.2018 Pelitohtori

Sattuma ei ole vallassamme, mutta voimme vaikuttaa siihen monella tavalla.

Onko elämä tarkasti suunniteltu matkareitti vai kohtalon ohjaama mutkainen polku? Vai ajelehdimmeko kenties sattuman virrassa vailla omaa kontrollia?

Olen omassa elämässäni asettanut tavoitteita ja tehnyt suunnitelmia. Olen aikatauluttanut tehtäviä ja laittanut asioita tärkeysjärjestykseen. Olen jopa linjannut visioita ja rakentanut strategioita. Jälkikäteen tarkasteltuna polku näyttää hallitulta, mutta matkan varrella on ollut lukematon määrä onnekkaita sattumia.

Sattumia on kaikkialla. Vaikka uskottelemmekin hallitsevamme omaa elämäämme, niin todellisuudessa moni asia on puhtaan sattuman varassa. Saatamme tavata ihmisen, joka kääntää elämämme suunnan kokonaan toisaalle. Päädymme ehkä vahingossa tekemään työtä, joka osoittautuukin ennakoitua mielenkiintoisemmaksi. Eksymme kenties ikimuistoiseen paikkaan, johon emme olisi koskaan päätyneet matkasuunnitelmaamme seuraamalla. Usein huomaamme vasta jälkikäteen valintojemme merkityksen.

Sattumaa ei voi hallita eikä määrätä, koska loppujen lopuksi kysymys on tuurista. Joskus käy hyvin ja toisinaan koemme takaiskuja. Tilaisuuksia tulee ja menee. Asioita tapahtuu meistä riippumatta. Toisinaan huono onni tuntuu olevan se alituinen matkakumppani. Missä siis on ihmisen oma valta?

Sattumaan voi kuitenkin vaikuttaa. Hyvää tuuria voi tuottaa antamalla onnekkaille sattumille tilaisuuksia toteutua. Joskus jo pelkkä mahdollisuuden näkeminen avaa kokonaan uusia ovia tulevaisuuden suhteen. Meillä kaikilla on valta vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme elämän yllätyksiin. Voimme ottaa uudet asiat mahdollisuuksina tai paeta niitä epävarmuuden pelossa. Voimme lannistua ikävän yllätyksen keskellä tai jatkaa eteenpäin takaiskuista huolimatta.

Pelimaailmassa tuurin osuus on merkittävä. Jännitys lopputuloksesta ja onnistumisen ennakoimattomuus ovat monelle se paras kipinä. Samaa kipinää voi hyödyntää elämässä yleensä. Mitä useammin, monipuolisemmin ja pidempään jaksamme yrittää, sitä enemmän annamme onnekkaalle sattumalle mahdollisuuksia. Hyvää tuuria voi tuottaa tekemällä ja näkemällä tilaisuuksia.

Peli nimeltä koulu

1.6.2018 Pelitohtori

Koulut ovat taas kerran päättyneet ja oppilaat siirtyneet kesälaitumille. Sosiaalinen media täyttyy saavutuksia juhlivien kuvista ja erinomaisesti suoriutuneita ylistetään isosti. Tällaisena hetkenä nousee mieleen, että kaikki eivät onnistu koulupelissä yhtä hyvin.

Minä en ollut koskaan ”kympintyttö”. Vaikka koulumenestykseni ei huono ollutkaan, niin en koskaan saavuttanut kärkisijoja. Rimpuilin haasteissa parhaani mukaan, mutta tunsin itseni epäonnistuneeksi.

Koulussa parhaiten pärjäävät ne, jotka osaavat pelata koulupeliä oikein. Toki ahkeruudella, motivaatiolla ja monilla muilla tekijöillä on erittäin suuri merkitys koulumenestykselle, mutta silti viime kädessä kaikki riippuu siitä, kuinka hyvin oppilas hallitsee koulujärjestelmän pelisäännöt.

Oma pelitaitoni oli kouluaikoina heikko. Ulkoisesti hoidin paikkani kunnialla, mutta hajoilin sisäisesti. Opittavien asioiden merkityksellisyys ei avautunut, sosiaalinen ilmapiiri ahdisti ja aikaiset aamuherätykset lamaannuttivat täysin. Jälkikäteen olen toki tajunnut oppivelvollisuuden hyödyt ja ymmärrän kaiken oppimani tarpeellisuuden. Hinta on kuitenkin ollut melkoisen kova. Kaikki haavat eivät ole umpeutuneet vieläkään.

Koulu on järjestelmä, joka on rakennettu tietylle keskiarvoihmistyypille. Monille tällainen tuntuukin sopivan, mutta entä kaikki ne, jotka jäävät normaalijakauman laitamille? Millaisia eväitä saavat oppilaat, joiden kaikki energia menee pelkästään koulussa selviämiseen?

Opettajat tekevät parhaansa kovan työtaakan alla ja yhteiskunnallisten ristipaineiden myllerryksessä, mutta tehotuotantomalli jättää väkisinkin osan oppilaista ulkopuolelle. Koulupeli 2.0 vaatinee suurempia mullistuksia. Toivon mukaan tulevaisuudessa entistä suurempi osa meistä löytää itselleen toimivimman tavan opiskella ja oppia.

Onnea valmistuneille ja ansaittua kesälomaa kaikille opinnoistaan vapautuneille!

Pelimiehen monet kasvot

20.11.2017 Pelitohtori

Pelimäinen ajattelu mahdollistaa useita rooleja - niin peleissä kuin elämässäkin. — Pelimäinen ajattelu tarjoaa useita rooleja – niin peleissä kuin elämässäkin.

Kuka minä olen? Mikä minuuteni kymmenistä eri roolihahmoista on loppujen lopuksi se oikea? Vai onko mikään?

Elämän isojen kysymysten äärellä suhtaudun ristiriitaisesti itseeni ja ajatuksiini. En aina osaa erottaa normaalia epänormaalista. Maailman myllerryksessä on haastavaa olla aidosti oma itsensä. Arkiset ongelmat eivät kannusta uskaliaisuuteen ja oman itsensä avaamiseen muille ihmisille.

Elämän rajoittuneisuus antaa heikosti tilaa itseilmaisulle. Omilla kasvoillaan ei aina uskalla paljastaa todellista sieluaan. Tämä ainokainen keho ei helpolla astu epämukavuusalueelle. Tiukasti omaan mieleen kahlittu yhteisön paine pysäyttää rohkeuden puuskat. Lamauttavaa, eikö totta?

Entäpä jos elämää lähestyykin pelin kautta? Voisiko osa pelimaailmoissa opituista taidoista kulkeutua jokapäiväiseen elämäämme?

Sosiaalisten nettipelien rikkaat maailmat tarjoavat paikan erilaisten identiteettien kokeiluun. Oman pelihahmon suojassa on turvallista sekä hakea rajojaan että toteuttaa itseilmaisuaan.

Pelimaailmassa kukaan ei uhkaa sisintäni. Voin jokaisena hetkenä säädellä sitä mitä itsestäni annan ulospäin. Turvallisuuden tunne mahdollistaa vapauden irrotella ja heittäytyä syvälliseksi. Häpeän pelosta vapautuminen lisää rohkeutta itseilmaisuun. Aidot kohtaamiset rakentavat luottamusta ja parantavat maailmaa.

Jos ajattelen elämän pelinä, niin pystyn helposti luomaan itselleni kulloiseenkin tilanteeseen sopivan pelihahmon. Roolin avulla voin tuoda itsestäni esiin sellaisia piirteitä, jotka parhaiten auttavat elämässä eteenpäin. Tilanteisiin heittäytyminen ja uskaliaskin kohtaaminen ovat helpompia, kun lähestyn asioita rakennetun roolin suojista. Roolien kivijalkana oleva rehellinen aitous varmistaa sen, että en hukkaa sieluni syvintä olemusta ja itselleni tärkeää identiteettiä.

Ehkäpä loppujen lopuksi ei olekaan tärkeää kuka minä olen. Tärkeintä taitaa olla se, mitä ajattelen ja kuinka toimin yhteisöni hyväksi.