Browsed by
Category: Kolumni

Romaani kuukaudessa

Romaani kuukaudessa

LudoCraftilaisten romaaneja vuosien varrelta.
LudoCraftilaisten romaaneja vuosien varrelta.

Oletko koskaan haaveillut kirjoittavasi romaanin? Unelmoitko sanojen avulla rakennetuista koskettavista tarinoista? Mietitkö miltä tuntuu, kun olet tuottanut 300 sivun verran tekstiä? Mitä jos saisit pidellä käsissäsi omaa pokkaria?

Minä halusin kirjoittaa oikean kirjan. Jahkailin vuosikausia tekemättä asialle mitään. Pelkäsin ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kiireinen elämäni ei sallinut moista harrastusta. Eivätkä kouluaikojen ainekirjoituksetkaan tainneet kiitosta ansaita. En siis koskaan kokenut osaavani kirjoittamisen saloja.

En minä vieläkään koe olevani oikea romaanikirjailija, mutta tekosyistäni huolimatta vastasin kirjahaasteeseen marraskuussa 2008. Työyhteisöni innostamana ja härnäämänä tartuin National Novel Writing Month -kisaan varovaisen toiveikkaana, mutta pelosta sekaisin.

Kilpailun säännöt ovat yksinkertaiset: kirjoita 50000 sanaa marraskuun aikana. Laadulla ei ole väliä, kunhan voit itse mieltää tekstisi romaaniksi. Sanamäärä on aloittelijalle valtava. Pokkarikoossa kirjalle tulee paksuutta noin 300 sivun verran. Tiukka kirjoitustahti pakottaa sisäisen kriitikon takavasemmalle. Tekstin tuottaminen on sen korjailua tärkeämpää. Oleellisinta on saada materiaalia kasaan.

Muistan tuon marraskuisen kirjoitusmaratoonin elävästi. Sekavia tunteita, matkoja oman mielen syvyyksiin ja herkistäviä keskusteluja kirjoittajakavereiden kanssa. Hiljalleen opin voittamaan pelkoni. Päivä päivältä lisäsin uskoani siihen, että oikeasti selviän maaliin saakka. Urakan luonteesen sopivat mittavat voittajajuhlat jäivät ikuisesti mieleen, mutta ylivoimaisesti paras hetki koitti kun posti toi painetun kirjan käsiini. Kyynel vierähti poskelle.

Marraskuu on täällä taas. Ilman muuta vastaan haasteeseen tänäkin vuonna. Yhdeksäs romaanitekele odottaa valmistumistaan. Toki jännitän jälleen kerran. Luotan kuitenkin siihen, että aihe syntyy, kasvaa ja kehittyy tulevien viikkojen aikana. Eilen alkoi sanallinen juoksu kohti itsensä voittamista. Matka maaliin tuntuu tässä vaiheessa pitkältä, mutta epävarmuuden peikko toimii myös kivana kirittäjänä. Suosittelenkin tätä kokemusta erittäin lämpimästi kaikille, joten lähtisitkö sinä kirjoittamaan kanssani?

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Tästä on leikki kaukana

Tästä on leikki kaukana

Roolileikkiä vai työrooli?

Ihminen ei ole numero. Emme ole koneen osia, joiden ainoa hyötyarvo on mahdollisimman rasvattuna ja tehokkaana toimiminen. Aikamme haasteet kääntävät monen yritysjohtajan huomion prosentteihin, suhdelukuihin ja muuhun numerotietoon. Säästötoimet tuntuvat kuitenkin kipeimmin ihmisessä itsessään. Kustannuksia säästyy, mutta ihminen kärsii.

Työyhteisöjen johtamiskulttuurien kaavamaisuus ei suinkaan ole talouden taantumien syytä. Paineet ja kustannustehokkuuden kärjistyminen tuovat oman osansa keitokseen, mutta varsinkin isommat yritykset ovat toimineet vuosisatoja miltei samalla kaavalla. Nuorilla yrityksillä tilanne saattaa olla toinen. Heillä riittää energiaa ja intoa rikkoa rajoja, kyseenalaistaa kangistuneita kaavoja ja yrittää omalla tavallaan. Voisiko tätä yrittäjyyden pioneerihenkeä ulottaa laajemminkin liike-elämän ja työyhteisöjen hyväksi?

Luovuus, rohkeus ja innovatiivisuus ovat avainsanoja, jotka usein yhdistetään aloittavaan yritykseen. Mitä näille ominaisuuksille tapahtuu siinä vaiheessa, kun yritys kasvaa alkuvaiheen kamppailujen kautta menestyväksi ja suureksi? Riskinottohalu tuntuu pienenevän. Luovat ratkaisut eivät enää olekaan niin luovia. Komiteat säätelevät mitäänsanomattomia kompromissiratkaisuja. Sielu ja särmä puuttuvat.  Ja innovaatio on lähinnä vesitetty ilmaisu, joka on pakko sijoittaa vähintäänkin strategiakalvoihin. Tarkoittaako kasvu siis kangistumista ja ammattimaisuus ankeaa asennetta työtä kohtaan?

Työyhteisöjen toimintaa seuratessa olen huomannut, että suurimmat toiminnan rajoitukset tulevat ihmisestä itsestään. Liian usein ajatellaan tyyliin ”ei noin voi tehdä.” Ei uskalleta tehdä toisin. Pelätään epäonnistumisia. Noudatetaan tuttua – ja usein helppoa – kaavaa. Kuvitellaan kuinka meidän tulisi toimia ja mitä meiltä odotetaan.

Yhteiskuntamme on ajautunut itseään ruokkivan valheellisuuden kiertokulkuun (self-feeding iterative fallacy). Ihmiset haaskaavat suunnattoman määrän energiaa tulosteeskentelyyn, työyhteisöteatteriin ja korporaatiokoreografioihin. Ja kaiken tämän lisäksi joka puolella velloo byrokratian massiivinen liisteri. Mitäpä jos säästötalkoot aloitettaisiinkin poistamalla turha valheellisuus? Annetaan ihmisen olla sitä mitä hän on ja pyritään valjastamaan työyhteisön energia ja tuottavuus uudella tavalla.

Johtamiskulttuuria ei muuteta yhdessä yössä. Pitkään liimautuneet toimintamallit pysyvät tiukasti kiinni. Muutos vaatii uskallusta unelmoida. Täytyy uskoa unelman mahdollisuuteen ja antaa sille tilaa. Ajatuksen voima on yksilötasolla merkittävä – yhteisössä käsittämättömän vahva.

Nyt on otollinen aika tuoda ”ludokratiaa” byrokratian tilalle. Inhimillisyys, leikillisyys, unelmahakuisuus, epäonnistumisen kestäminen ja epävarmuuden sietokyky liittyvät keskeisesti peleihin ja pelaamiseen. Mutta nämä eivät suinkaan ole peliyritysten yksinoikeutta. Millä tahansa yrityksellä on mahdollisuus löytää leikkivä ihminen. Ehkä se on leikki, joka lopulta pitää meidät leivässä?

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Matka on maalia tärkeämpi

Matka on maalia tärkeämpi

Jokainen matkalla otettu askel on tärkeä.
Jokainen matkalla otettu askel on tärkeä.

Oletko koskaan ajatellut kuinka tuloskeskeistä elämämme on? Suoritamme tehtäväämme päivästä toiseen pyrkien kohti tavoitettamme. Keskitämme energiamme ”sen jonkin” saavuttamiseen ja toistamme samaa kaavaa jopa vuodesta toiseen. Ajattelemme, että onnellisuus odottaa maalissa.

Päämäärät ja tavoitteet ovat toki erittäin hyviä asioita. Ilman suuntaa elämä menee paikallaan pyörimiseksi, joka ei johda minnekään. Unelmien toteuttaminen vaatii työtä ja tekoja. Jos jotain haluaa, niin sen eteen on ponnisteltava. Mutta missä kulkee raja terveen tavoitteellisuuden ja sairaan suorittamisen välillä? Milloin pelkän päämäärän tuijottaminen lahottaa elämämme?

Peli on erinomainen esimerkki päämäärän ja matkan suhteesta. Suurin osa pelaajan ajasta kuluu niiden pienten askelten parissa, jotka hän ottaa matkallaan kohti päämäärää. Hän tekee merkityksellisiä valintoja, ylittää esteitä ja hakee oikeaa suuntaa. Matkasta muodostuu kokemus, joka jo itsessään on merkittävä. Lopullisen maalin saavuttaminen on itseasiassa häviävän pieni hetki tuossa kokonaisuudessa. Game over -tekstin myötä pelaajan matka päättyy ja kaikki kiva loppuu.

Elämän pelissä voin soveltaa samaa ajatusta kuin videopeleissä. Voin muistuttaa itseäni siitä, että jokainen askel on tärkeä ja jokainen valinta tekee matkastani merkityksellisen. Onnellisuus syntyy pienistä hetkistä ja jokaisesta otetusta askeleesta. Näin ajatellen matka muodostuu huomattavasti tärkeämmäksi kuin varsinainen päämäärä.

Arkiset askeleet ovat osa eeppistä matkaa, josta kannattaa kertoa hullaannuttavia tarinoita jo silloin kun taival on vielä kesken. Maalin saavuttaminen tuntuu luonnollisesti hyvältä, mutta jos sinne on vielä matkaa, niin voisimmeko iloita yksittäisestä askeleesta tässä ja nyt? Miksi odottaa ”huomista” kun voi nauttia elämästä jo tänään?

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Mahdoton tehtävä

Mahdoton tehtävä

Pelaaja näkee mahdottomassa mahdollisuuden – vaikka pelottaakin.

Maailma näyttää olevan ongelmia täynnä. Kohtaan päivittäin tilanteita, joihin ei tunnu löytyvän ratkaisua. Media suoltaa elämän epäkohtia jatkuvana uutisvirtana. Elämässä onnistuminen vaikuttaa mahdottomalta. Useina aamuina jo pelkkä ryhtyminen tuntuu epätoivoiselta ajatukselta.

Kuinka selviän ylivoimaisen haasteen edessä? Mikä saa minut ylittämään itseni?

Kukaan ei ole sanonut, että elämä olisi helppoa. Jokaisella meistä on oma taakka kannettavana. Joku kamppailee kriisin keskellä ja toinen kaatuu arkisten tehtävien vyöryyn. Osalle meistä elämän ongelmat ovat suorastaan ylivoimaisia. Koemme vaikeudet lannistavina ja vastenmielisinä.

Kaikki on toisin pelien maailmassa. Peli on kuin pala elämää, josta on tehty tarkoituksellisesti vaikeaa. Peli suorastaan imaisee pelaajan keskelle ongelmia ja konfliktia. Pelin sankariteko houkuttaa eeppisyydellään ja mahdollisuudellaan. Pelissä arkiset esteet nostetaan jalustalle ja niistä luodaan sankaritarinoita.

Pelimäinen ajattelu kääntää mahdottomat tehtävät motivoiviksi haasteiksi. Mikään ongelma ei ole niin suuri, ettei sen ratkaisemiseksi voisi ottaa ensimmäistä askelta. Yksikään este ei ole niin lamauttava, etteikö sitä voisi ylittää. Maailma on motivoivia mahdollisuuksia täynnä.

Elämän pelin pelaajana minä yritän syleillä ongelmia. Pyrin kohtaamaan vaikeudet haastavina mahdollisuuksina. Yllätän itseni, heittäydyn ja teen asioita, joihin en usko pystyväni. Annan onnistumisen tunteelle mahdollisuuden. Hyvänä hetkenä mikään tehtävä ei tunnukaan enää mahdottomalta. Satunnaiset onnistumiset lisäävät janoa. Mieli laukkaa kohti seuraavaa estettä. Yhtäkkiä elämä näyttäytyykin uhkakuvien sijaan mahdollisuuksien merenä.

Mahdottomassa tehtävässä onnistuminen on ”epic win” – eeppinen voitto. Se kuvastaa tunnetta, jonka saan kun ylitän itseni ja onnistun epäuskosta huolimatta. Uskallatko sinä ottaa haasteen vastaan?

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Pykälää paremmaksi

Pykälää paremmaksi

Mitä jos pelaisimme pientä peliä? Eikö kiinnosta? Entä jos kerron, että tällä pelillä teet maailmasta paremman paikan? Joko kiinnostaa? Hyvä.

Pelin perusidean olen napannut amerikkalaiselta pelipsykologiaa tutkineelta Jane McGonigalilta. Tausta-ajatuksena on tehdä välittämisestä ja auttamisesta peli. Oletko valmis ensimmäiseen kierrokseen?

Peli alkaa siitä, että valitset yhden ihmisen, jonka arvelet yllättyvän saadessaan sinulta pelikysymyksen. Seuraavaksi kysyt tältä ihmiseltä: ”Asteikolla 1-10, millainen tämä päiväsi on ollut?”

Ei haittaa jos kyseinen henkilö yllättyy tai hämmentyy kysymyksestäsi. Se on jopa tarkoituskin. Koko pelin ideana on tavoittaa toinen ihminen ja viestittää hänelle, että sinua aidosti ja oikeasti kiinnostaa.

Jos saat vastauksena numeron, niin jatkat peliä seuraavan tason lisäkysymyksellä: ”Mitä minä voin tehdä, jotta päiväsi arvosana nousee yhdellä pisteellä?”

Joskus vastaus on yksinkertainen. Toisinaan huomaat kuuntelevasi pitkää avautumista arjen haasteista. Saatat jopa osua kultasuoneen ja päästä isojen kysymysten äärelle. Kävi miten kävi, niin usein ihmisen päivä paranee jo pelkästään sillä, että jotakuta oikeasti kiinnostaa.

Tätä peliä voit pelata kenen kanssa tahansa. Pelikaverisi voi olla ystäväsi tai lähimmäisesi. Hän voi myös olla sinua palveleva tarjoilija tai kaupan kassa. Pelikaveriksi käy myös kohtaamasi täysin ventovieras ihminen. Tietysti on pelikaverillesi eduksi, jos olet oikeasti kiinnostunut hänen päivänsä parantamisesta.

Tämä yksinkertainen peli soveltaa sosiaalisten pelien oppeja jokapäiväiseen elämään. Pelaaminen ei vaadi muuta kuin kohtaamisen – kasvokkain tai viestintävälineen avulla.

Kun viestit toiselle ihmiselle haluavasi parantaa hänen päiväänsä, tulet samalla kertoneeksi, että sinä välität. Synnytät teollasi vastavuoroisuuden ilmapiirin, joka todennäköisesti tuottaa myös sinulle itsellesi hyvää mieltä. Pelataanko siis maailma pykälää paremmaksi?

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Leiki lujasti ja leppoisasti

Leiki lujasti ja leppoisasti

Naomi & Eamon tunnelmoivat Irish Hooley 2017 -tapahtumassa.

Olisiko jo aika heittää ryppyotsaisuus nurkkaan ja ryhtyä leppoisasti leikkimään? Maailman murheet eivät märehtimällä parane ja kesäkin on keleistä riippumatta parhaimmillaan. Lomalaisilla on aikaa leikkiä, mutta kyllä sitä töidenkin ohessa ehtii iloitella kun haluaa.

Jos leikin lumo ei ole vielä vienyt mukanaan, niin vauhtia voi hakea vaikka musiikin ja tanssin parista. Esiintyminen, itseilmaisu ja soittaminen ovat erinomaisia esimerkkejä leikin merkityksestä elämässämme. Joskus tuo leikki on leppoisaa ja läikehtivää, mutta toisinaan se kasvaa lujaksi ja linjakkaaksi.

Saimme erinomaisen mahdollisuuden sukeltaa musiikillisen iloittelun maailmaan kun irlantilainen leikin riemu rantautui Kalajoen Hiekkasärkille viikonlopuksi. Irish Hooley -tapahtuma kokosi yhteen soittoa, laulua, tanssia ja leppoisaa yhdessäoloa kaikelle kansalle. Muusikoita rantautui hiekoille sankoin joukoin aina Australiaa ja Espanjaa myöten. Kaikkia heitä yhdisti intohimo irlantilaista musiikkia kohtaan – ja se tarttui myös yleisöön.

Irlantilainen kulttuuri on näin maallikon näkövinkkelistä todella mielenkiintoinen keitos. Koen outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta tuota karuissa oloissa karskisti kulkevaa kansaa kohtaan. Ihailen suuresti irlantilaisten tapaa hyödyntää leikkiä olennaisena osana yhdessäoloa.

Vakavamielisyydestään huolimatta irlantilaiset osaavat leikkiä täysillä. Irkkumusiikin soittosessiot ovat kaikessa kurinalaisuudessaankin vahvasti irrottelevia ja riemukkaasti revitteleviä. Irlantilainen tanssi yhdistää kauniilla tavalla tiukasti hallitun koreografian ja kuplivan ilmaisun ilon.

Musiikillisten rituaalien rinnalla tarinointi ja rento yhdessäolo ovat leikkiä mitä parhaimmassa muodossa. Vilkas puheensorina ja naurun remakka kertovat kyynisemmällekin kulkijalle, että nyt ollaan oikeiden asioiden äärellä. Siinä ne otsarypytkin siliävät, kun uskaltaa heittäytyä lujasti mukaan leikkiin.

Leikitään sielumme lämpimiksi ja annetaan sateista huolimatta musiikin viedä mukanaan.

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Alas aamumafia

Alas aamumafia

Kävellessäni juhlapäivällisen jatkoilta, tunsin jälleen kerran outoa syyllisyyttä kellonajan takia. Kello lähestyi yhdeksää kun pirteät naapurini tulivat vastaan matkallaan lenkkipolulle. Pakenin hetkeksi naamion taakse ja esitin oppimani mukaisesti kunnon kansalaista. Vaikka tokihan tumma puku ja väsynyt katseeni paljasti aamutuimaan kotimatkalla olleen yöpöllön.

Minä olen hereillä silloin kun osa teistä nukkuu. Minä saan ajatukseni käyntiin aikaisintaan puolelta päivin ja vasta iltaa kohti aivoissani syntyy timantteja. Aamupalavereissa en ole pelkästään hyödytön vaan olen suoranainen haitta. Ammun takuuvarmasti kaikkien ehdotukset alas silkasta aamunegatiivisuudesta. Mutta sitten kun saapuu ilta ja yö – silloin sytyn liekkiin, eikä mikään tunnu mahdottomalta. Kunnes koittaa seuraava pakkoaamu ja herätyskellon murhaava ujellus.

Miksi maailma edelleen ihannoi aamuvirkkuja? Minkä vuoksi iso osa meistä istuu samaan aikaan aamuruuhkassa matkalla jonnekin välttämättömään? Miksi sivistyneen yhteiskuntamme rytmiä ei voisi porrastaa siten kuin ihmiset luontaisesti omassa rytmissään eläisivät?

Saksalaisen yliopiston tutkimushanke kerää aineistoa ihmisten vuorokausirytmistä. Tulosten mukaan jopa kolmasosa kansasta luokitellaan yöihmisiksi. Ennen aamuseitsemää vapaaehtoisesti herääviä on alle viidesosa. Tuloksista voi päätellä, että yöpöllöjen sortaminen on jatkunut jo ihan liian pitkään. Aamumafia on diktatuurimaisesti operoiva vähemmistö, joka päättää meidän muidenkin asioista ennen kuin itse olemme edes heränneet. Ikivanha aamuvaltajärjestelmä pakottaa yöpöllöt rytmiinsä.

Pelit ovat opettaneet minulle jotain vapauden merkityksestä. Vapaus olla ja elää oman henkilökohtaisen rytminsä mukaisesti. Elämän pelissä aamuvirkku saa nauttia auringonnoususta aamukahvin kera yhtälailla kuin yöpöllö ihailla samaista ilmiötä hieman ennen nukahtamistaan. Olisiko jo vapaamman ja joustavamman maailman aika?

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Leipää ja sirkushuveja

Leipää ja sirkushuveja

Pelimäisesti elämää ajattelevana pohdin usein ihmisten reaktioita oman kotikaupunkinsa kehittämistoimiin. Tasapainottelu arjen sujuvuuden ja vapaa-ajan sisältörikkauden välillä tuntuu herättävän kriittistäkin keskustelua. Esimerkiksi Kalajoella käydään kiivasta pohdintaa tulevaisuuden linjausten suunnasta. Miksi Hiekkasärkkien alue kehittyy, mutta keskustan tiet ovat montuilla? Missä on idyllinen kylänraitti? Missä ovat elämänjanoiset tulevaisuudentekijät? Voiko kaupunki kehittyä tasapainoisesti sirkushuveihin panostamalla?

Sielultani ikuisena Kalajokisena olen sekä innoissani että kauhuissani seurannut Kalajoen kehittymistä – ja siitä seurannutta väittelyä. Vaikka en elä päivittäistä elämääni Kalajoella, niin koen kotikaupunkini tulevaisuuden vahvalla tunteen palolla.

Oma Kalajokeni oli aina kesäpaikka. Viimeistään elokuun lopussa kaunis tarina sai päätöksensä ja tuli talvikuoleman aika. Elämä keskittyi liiaksi leipään ja unohti lämpöä tuovan vapauttavan leikin. Sirkushuvit hyytyivät ja ihmiset katosivat. Niinpä minäkin pysyin sisällä ja keskityin pelien ihmeellisiin elämyksiin. Elämänmakuinen pöhinä tuntui katoavan syksyn tuuliin.

Houkutteleva paikka muodostuu elämää syleilevistä kohtaamisista. Ilman sytyttäviä ihmisiä moni aktiviteetti jättää kylmäksi. Kaunis luonto on kiistaton voimavara ja peruspalvelut tarpeellisia, mutta ilman jatkuvaa palveluiden kehittämistä ja ihmisiä houkuttelevia magneetteja, mikä tahansa alue jää henkiseksi tyhjiöksi.

Kalajoella tämä on onneksi tajuttu. Visionääriset ja rohkeat yrittäjät loistavine tiimeineen tekevät upeaa työtä Hiekkasärkkien palveluiden eteen. Ilman heitä oma Kalajokeni olisi paljon ankeampi. Tulikasteensa menestyksekkäästi saanut, pelimiestäkin innostava, Seikkailupuisto Pakka pistää takuulla testaamaan omia rajoja, vaikka pelkäänkin korkeita paikkoja. Joulun alla Kalajoen muusikot osoittivat, että pimeyden keskelle voi tuoda valoa ja upeita sointuja – taiteellisesti ja aistikkaasti. Oma kantapaikkani irkkupubi Sandy Kelt tuo upean henkilökuntansa voimin lämpöä ja valoa pimeimpäänkin talvi-iltaan. Kaikki nämä ja lukuisat muut palvelut ovat hienoja todisteita yritteliäiden ihmisten uskalluksesta elää unelmaansa.

Elämän pelissä ei elä pelkällä leivällä. Suuret keskukset vetävät ihmisiä puoleensa juuri vapaa-ajan palveluillaan. Matkailija tarvitsee monenlaista viihdykettä ja aitoja kohtaamisia. Kalajoella on erinomainen mahdollisuus kehittyä merkityksellisten elämysten tuottajana. Vahvempi panostus palvelukulttuuriin on ensimmäinen askel irti taantumasta. Suurella sydämellä ja sielulla toteutetut palvelut löytävät varmasti asiakkaansa. Ehkä se on leikki, joka lopulta pitää meidät leivässä.

Turvallista ja leikkisää juhannusta kaikille!

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail
Ei se pelaa, joka pelkää

Ei se pelaa, joka pelkää

Nettipelit ovat kuin huume, johon jää koukkuun. Koulussa menee heikosti kun yö sujahtaa pelimaailmassa. Tervehenkinen liikunta uuvuttaa jo mielen tasolla ja sosiaalisuus jää apatiatasolle. Pelien väkivalta turruttaa moraalikäsityksen ja tulevaisuus häviää rikoskierteessä.

Vanhempainillassa tapaamani Erika on kuin kuka tahansa esiteinin huolestunut äiti. Hänen pelkonsa digitaalisia pelejä kohtaan on aidon koskettavaa. Yli 30 vuoden pelikokemuksella yritän kertoa miksi digitaaliset pelit eivät ole sen pelottavampia kuin muutkaan harrastukset.

Peli on kuin soittotreeni, jossa kompurointi saa minut yrittämään yhä parempaa suoritusta. Peli on kuin hyvä kirja, jonka juoni imaisee mukaansa ja pistää ahmimaan sivuja pikkutunneille saakka. Peli on kuin lentopallo, jonka koreografia ja pelaajien välinen saumaton yhteistoiminta innostaa. Peli on kuin ison salin värikäs elokuvaelämys, joka antaa mielelle hetken pakopaikan arjen harmaudesta.

Osa peleistä on aivotonta hömppää. Joissakin peleissä kilpaillaan voitosta. Toiset pelit kannustavat sosiaaliseen kanssakäymiseen. On pelejä, joiden tarina koskettaa ja herättää ajattelemaan. Peli on monimuotoisempi media kuin kirja ja elokuva yhteensä. Digitaaliset pelit ovat jopa yksi taiteen muoto. Peli on voimavara. Se on tapa toimia ja ajatella.

Erika lämpenee näkökulmalleni, mutta heittää ilmaan viimeisen kriittisen kysymyspatteriston: Miksi pelit vievät kaiken ajan? Miksi lapsi ei hae kokemuksia elävästä elämästä? Miksi mikään muu ei kiinnosta?

Ehkäpä siksi, että elämä on peliä ja peli on elämää. Peli ja leikki kuuluvat ihmiskunnan ytimeen. Haemme lohtua, virikkeitä ja positiivista palautetta digitaalisista peleistä, koska maailma on huonosti suunniteltu peli. Ehkä meidän olisi syytä ottaa oppia peleistä ja kääntää pelimedia vahvemmin kehityksen edistäjäksi. Ehkä jokaisen pitäisikin rohkeasti pelata pelejä ainakin sen verran, että ymmärtää mistä on kysymys.

FacebooktwitterpinterestlinkedinmailFacebooktwitterpinterestlinkedinmail