Osaisimmeko toimia paremmin, mikäli näkisimme elämän pelinä?
Pelillä ja elämällä on paljon yhteistä. Yksinkertaisesti ajateltuna peli on järjestelmä, jossa pelaajat pyrkivät ratkaisemaan keinotekoisia konflikteja. Ratkaisutapoja rajoitetaan säännöillä ja pelaajien toiminnalla on mitattavissa oleva lopputulos. Kuulostaa elämältä, eikö totta?
Elämä kuitenkin haastaa meitä monella tapaa rankemmalla kädellä kuin pelit. Elämän konfliktit tuntuvat puuduttavilta, raskailta tai jopa ylivoimaisilta. Säännöt ovat usein epämääräisiä, vaikeasti ymmärrettäviä tai kokonaan piilossa. Konkreettiset onnistumisen mittarit jäävät helposti upoksiin elämän esteiden pyörteessä, joten emme aina itsekään tiedä etenemmekö oikeaan suuntaan.
Peli ja leikki kuuluvat ihmiskunnan ytimeen. Pelien haasteet suorastaan houkuttelevat hakemaan ratkaisua. Pelien selkeät säännöt luovat turvaa ja ohjaavat pelaajan ponnistelemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ponnistelun seurauksena saatavat tulokset innostavat parantamaan omaa suoritusta ja yrittämään uudestaan. Haemme siis virikkeitä, selkeyttä ja positiivista palautetta erilaisista peleistä, koska elämä itsessään on huonosti suunniteltu peli.
Pelimäisellä ajattelulla voimme onneksi pelata elämäämme siten, että saamme siitä enemmän irti. Ehkä kaikkia konflikteja ei kannata ottaa liian vakavasti. Epäonnistumiset ja uudet yritykset opettavat aina jotain, vaikka välillä kirpaiseekin. Sääntöjen viidakossa saattaa selvitä ottamalla erilaisia näkökulmia ja irtautumalla turhista kaavoista. Arjen pienistä onnistumisista iloitseminen ja jokaisen tavoitetta kohti vievän askeleen tunnistaminen riittää monessa tilanteessa mittariksi, jonka lukemasta voi olla aidosti ylpeä.
Elämän pelissä me kaikki olemme pelaajia, joten yhdessä pelaten voimme tehdä meidän kaikkien elämästä paremman.
Pelaaminen voi auttaa selviämään vaikeasta elämäntilanteesta.
Pelaamisella on tutkitusti lukuisia positiivisia vaikutuksia. Pelaaminen vaikuttaa muun muassa keskittymiskykyyn, muistin toimintaan, sitkeyteen, ongelmanratkaisutaitoihin, monimutkaisten informaatiovirtojen hallintaan, tilannetietoisuuteen ja syy-seuraussuhteiden hahmottamiseen. Pelaaminen toimii siis parhaimmillaan kehittävänä ja edistävänä ajanvietteenä osana normaalia elämää.
Tuore tutkimus on löytänyt merkittäviä pelaamisen tervehdyttäviä vaikutuksia myös silloin, kun ihminen kärsii vaikeasta elämäntilanteesta. Kriisitilanne ja elämän syvät hetket ovat aina henkilökohtaisella tasolla iso asia. Millä tavalla pelit ja pelaaminen voisivat lieventää tuollaisten hetkien tuskaa? Kuinka pelaaminen tervehdyttää mieltä selviämään paremmin vaikeuksien keskellä?
Tutkijat Iacovides ja Mekler julkaisivat keväällä tutkimusartikkelin, jossa he tunnistavat viisi pelaamiseen liittyvää seikkaa, joilla on positiivinen ja tervehdyttävä vaikutus vaikeassa elämäntilanteessa elävälle ihmiselle. Nämä seikat ovat 1) hengähdystauko, 2) yhteys, 3) tunteiden käsittely, 4) henkilökohtainen muutos ja kasvu, sekä 5) elämänlanka.
1) Hengähdystauko
Vaikea elämäntilanne ajaa helposti mielemme syöksykierteeseen, jossa toinen toistaan ikävämpi ajatus vie kaiken energiamme. Tuollaisessa tilanteessa on tärkeää saada hetkittäisiä hengähdystaukoja ja irtiottoja kaikesta stressistä ja traumasta. Negatiivisten ajatusten kierteen katkaiseminen ja mielen lepohetki on erittäin tarpeellinen tauko vaikeuksien keskellä. Liian väsyneenä emme jaksa hoivata itseämme, eikä mielemme kykene toimimaan tilanteen vaatimalla teholla.
Mukaansa tempaava pelikokemus vie huomion – ei pelkästään psyykkiseltä vaan myös fyysiseltä kivulta. Pelin luonne osallistavana ja aktivoivana mediana antaa mielelle välitöntä ja positiivisella tavalla kuormittavaa tekemistä. Pelitilanne kietoo sisäänsä ja keskittää huomion pelimäisiin haasteisiin ja niiden ratkaisuista saataviin hyvän olon tuntemuksiin. Hengähdystauon ansiosta olo on energisempi, mielessä pyörii positiivisten kokemusten muistoja ja ajatuskapasiteetti saa kipeästi tarvitsemaansa virtaa kohdata vaikean elämäntilanteen todelliset ongelmat.
Olen omassa elämässäni turvautunut pelien tarjoamiin hengähdystaukoihin säännöllisesti. Pelimaailmassa unohdan työstressin, masentuneisuuden ja monta muuta elämääni liittyvää negatiivista tuntemusta. Pelissä saatan olla juuri sellainen kuin haluan. Voin olla supersankari, joka kohtaa konfliktit voittajan asenteella ilman, että pelin sisäiset haastetilanteet muodostuvat taakaksi pelin ulkopuolella. Peli tarjoaa minulle hetkellisen, värikkään ja positiivisen irtioton todellisen elämän tuskasta.
2) Yhteys
Eristyneisyys ja yksin jäämisen tunne ovat erittäin merkittävässä roolissa varsinkin silloin, kun ihminen on vaikeassa elämäntilanteessa. Yhteyden kokeminen on tervehdyttävää ja tarpeellista meille kaikille, mutta juuri kriisitilanteessa se voi ratkaista selviytymisemme. Me tarvitsemme kontaktia itsemme ulkopuolelle.
Peleissä saamme mahdollisuuden kohdata muita pelaajia maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Toiset pelaajat muodostavat ensiarvoisen tärkeän vertaisryhmän, koska samaa peliä pelaavat ovat yleensä lähtökohtaisesti kiinnostuneet samasta asiasta. Oma suosikkipeli nivoo porukkaa yhteisöksi ja jaetut pelikokemukset vahvistavat yhteyden tunnetta. Virtuaalisessa pelimaailmassa on mahdollista kohdata toinen aidosti, mutta turvallisesti. Siellä jokainen voi säädellä avoimuutensa asteen ja sitä kautta löytää juuri itselleen toimivan yhteyden tason.
Minä kohtaan nettiroolipeleissä pelihahmoja, joiden takana on todellinen ihminen. En välttämättä tiedä kyseisen ihmisen oikeaa nimeä, sukupuolta, ikää, kansallisuutta tai ammattia. Noilla seikoilla ei ole edes merkitystä. Tärkeintä ovat yhteiset jaetut kokemukset ja niiden kautta muotoutunut saumaton luottamus. Yhteyden tunne saattaa olla erittäin vahva ja tuollaiset ihmissuhteet voivat muodostaa elämänmittaisia sidoksia.
3) Tunteiden käsittely
Vaikea elämäntilanne pistää oman tunnemaailman myllerrykseen. Olo voi olla täysin turta, jolloin omista tunteistaan ei juurikaan saa kiinni. Tai sitten kokee olevansa täysin kyvytön käsittelemään kaikkea sitä mielen sekamelskaa mitä tilanne nostaa esiin.
Pelien tarinat ja niiden esittämät kivuliaatkin tilanteet voivat tarjota tarttumapinnan ja samaistumismahdollisuuden. Itselle resonoiva pelitarina toimii peilinä ja vertaistukena omien tunteiden käsittelyssä. Pelihahmon kautta voimme hahmottaa omia tunteitamme ja jopa lisätä empatiakykyämme. Joskus peli toimii välineenä stressin kanavointiin, koska pelimaailmassa voimme toimia myös tavoilla, jotka olisivat todellisessa maailmassa epäeettisiä. Tuolloin pelikokemus on keino purkaa pahaa oloa ja vapauttaa patoutuneita tunteita.
Vaikka olenkin harjoitellut omien tunteitteni tunnistamista ja ymmärtämistä jo vuosikausia, niin silti löydän myös pelaamalla uusia puolia itsestäni ja tunnemaailmastani. Samaistun käsikirjoitettuihin ja kuvitteellisiin pelihahmoihin ja heidän elämäänsä. Traagiset hetket tuntuvat oikeasti kivuliailta ja myötätuntoni noita digitaalisia keino-olentoja kohtaan voi olla käsittämättömän voimakasta, koska heidän kohtalonsa on usein omista valinnoistani ja teoistani kiinni.
4) Henkilökohtainen muutos ja kasvu
Vaikeat elämäntilanteet pakottavat usein muutokseen ja muutos vaatii kykyä kasvaa ihmisenä. Syvissä vesissä uidessa on kuitenkin vaikea nähdä mahdollisuuksia mihinkään parempaan. Jatkuva paha olo ei juurikaan kannusta kehittymään.
Peli voi toimia katalyyttinä muutokseen ja sitä kautta edistää omaa kasvua. Sisäinen motivaatio voi löytyä vaikkapa merkityksellisten pelikokemusten seurauksena. Itseluottamus lisääntyy samalla, kun pelaaja kerää pieniä onnistumisen kokemuksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, pelissä tapahtuva kehittyminen voi johtaa kehittymishaluun myös oikeassa elämässä.
Kouluaikoina en koskaan pärjännyt liikunnallisissa joukkuelajeissa. Olin fyysisesti ja motorisesti kömpelö, joten pelikokemukset olivat lähinnä noloja ja jopa traumaattisia. Digitaaliset tiimipelit olivatkin ihan toinen juttu. Ne auttoivat minua näkemään joukkueena pelaamisen ihan toisella tasolla. Virtuaalisella areenalla minäkin onnistuin ja sitä myötä itseluottamukseni kasvoi hurjasti. Sen avulla kehityin niin, että nykyään saatan uskaltautua jopa fyysisille pelikentille.
5) Elämänlanka
Kriisin keskellä elämä saattaa tuntua mahdottomalta. Itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen ja on vaikea nähdä minkäänlaista valoa tunnelin päässä. Pimeyden keskellä kaikki tuntuu merkityksettömältä ja epätoivoiselta.
Pelaaminen voi tarjota pelastusrenkaan silloin, kun ihmisellä on vaikeaa. Pelikokemuksen merkityksellisyys ja oman ahdistuksen kanavointimahdollisuus voi estää itsetuhoisten ajatusten vallankaappauksen. Sopivalla vaikeustasolla varustettu peli saattaa tarjota juuri oikeanlaisen haasteen sellaisellekin ihmiselle, joka ei tahdo jaksaa todellisen elämän vaikeuksia.
Kävin aikoinaan läpi vaikean eroprosessin ja tuolloin huomasin pelaavani paljon Farmville-nimistä kevyttä maatilapeliä. Silloinkin kun oma elämäni oli totaalisesti sekaisin, onnistuin pitämään farmini järjestyksessä. Onnistumisen tunteet auttoivat minua pysymään kasassa vaikeinakin hetkinä. Silloin kun oma elämäntilanteeni tuntui ylivoimaiselta, itsetuhoiset ajatukset pysyivät usein taustalla, koska enhän minä voinut jättää satoa korjaamatta ja eläinparkoja ruokkimatta.
Pelaaminen ei ole välttämättä kaikkien juttu, mutta pelit tarjoavat helpotusta varsinkin silloin, mikäli tuntuu ettei apua löydä muualta. Vaikeat elämäntilanteet ovat aina yksilöllisiä ja meillä kaikilla on omat kokemuksemme. Yksikään peli ei toimi kaikille, mutta mikäli löydät itseäsi kiinnostavan pelin, niin suosittelen kokeilemaan pelaamisen vaikutusta omaan tilanteeseesi. Niin kauan kuin pelaaminen itsessään ei aiheuta ongelmia muilla elämän osa-alueilla, et voi menettää mitään. Parhaimmillaan saat mieleesi lepoa, ajatuksillesi uusia suuntia, vertaistukea ja motivaatiota jaksaa kohti parempaa.
Onko elämän pelissä mahdollisuus palata takaisin valintatilanteeseen ja yrittää uudestaan?
Oletko koskaan katunut jotain tekoasi ja miettinyt, että olisi pitänyt valita toisin? Entä kadutko asioita, jotka olet jättänyt syystä tai toisesta tekemättä?
Jos elämä olisi kuin peli, niin elämässäkin olisi tallennuspisteitä, joissa siihenastisen etenemisen voisi tallentaa. Pisteitä, joihin pystyy palaamaan aina kun haluaa ottaa uusiksi. Elämän tallennuspiste antaisi mahdollisuuden kokeilla erilaisia tapahtumien kulkuja. Se antaisi luvan erehtyä ja oppia ilman, että todellisuudessa menettäisit mitään. Palaamalla takaisin käännekohtaan, olisit kerännyt mieleesi kaiken sen kokemuksen, mitä tuo kuljettu polun pätkä sai sinussa aikaan.
Elämä ei välttämättä anna toista mahdollisuutta. Kun avaat yhden oven, niin samalla saatat sulkea monta muuta ovea. Jokainen valintasi voi johtaa sinut polulle, josta ei välttämättä ole paluuta. Tunne valintojen lopullisuudesta saattaa ahdistaa ja pelottaa. Joskus pelko kasvaa niin suureksi, että koko valinta jää tekemättä.
Valintojen haaste tulee peleissä vastaan jatkuvasti. Pelin erottaa elämästä se, että peli antaa mahdollisuuden yrittää uudestaan. Jos ensimmäinen yritys ei onnistu, niin ei muuta kuin takaisin tallennuspisteeseen ja uusi yritys. Peli kannustaa rohkeasti kokeilemaan vaikeampienkin valintojen edessä.
Minulla ei ole keinoja rakentaa elämään tallennuspisteitä, mutta voisiko pelisuunnittelun opeilla pelata omaa elämäänsä ikään kuin tallennuspisteet olisivat käytettävissä? Mitä se tarkoittaisi jokapäiväisen elämän valintatilanteiden osalta?
Elämän pelikin tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia ja valintoja. Se myös antaa tilaisuuksia yrittää uudelleen, jos vain kykenemme näkemään nuo tilaisuudet. Ehkäpä emme tarvitsekaan varsinaista tallennuspistettä, koska voimme usein saavuttaa saman asian ajattelemalla toisin. Elämän tallennuspiste asuu meidän kaikkien mielessä.
Open mic -rituaali vapauttaa työyhteisön herkistymään
Maailma on täynnä erilaisia rituaaleja ja tempauksia. Rituaali on yksi leikin muoto ja leikillä on aina ollut vahva asemansa ihmiskunnan kehittäjänä, opettajana ja heittäytymiseen rohkaisijana.
Jos rituaalin rooli on niin merkittävä, niin miksi esimerkiksi työpaikalla järjestetty tempaus ei välttämättä tuotakaan toivottua tulosta? Mikä tekee rituaalin suorittamisesta väkinäistä, teennäistä ja jopa myötähäpeää herättävää? Mikä on onnistuneen rituaalin salaisuus?
Kaikkien tempausten tulisi aina lähteä ihmisestä itsestään. On vaikea heittäytyä ja olla rohkea, mikäli jännittää liikaa, pelottaa tai tuntuu siltä, että koko touhu on turhaa. Ihmisen täytyy kokea rituaali itselleen merkityksellisenä.
Parhaimmillaan idea rituaaliin lähtee rohkeasta ja hullustakin ideasta. Muutama ajatuksesta innostuva ihminen vetää helposti mukanaan muuta porukkaa. Onnistunut rituaali syntyy siitä, että riittävän moni osallistuja pysähtyy, herkistyy ja syleilee rituaalin vaatimia tekoja.
Me halusimme LudoCraftin työporukalla kokeilla miltä tuntuu rentoutua keskustellen ja viihtyen open mic -illan kaltaisessa tunnelmassa. Niinpä järjestimme rituaalin, jolla haastoimme itsemme herkistymään.
Open mic -periaatteen mukaan ketään ei painostettu tai pakotettu jakamaan runojaan, tarinoitaan tai muuta verbaalista luovuuttaan. Open mic on vapaata heittäytymistä. Lavalle kiiruhtaa ihminen, joka kokee, että hänellä on jotain jaettavaa. Illan aikana kuulimme lukuisia henkilökohtaisiakin runoja vuosien varrelta. Saimme aidosti herkistyä loistavien esitysten parissa.
Mikä yllättävintä, todella moni meistä rohkaistui illan mittaan myös itse kipuamaan lavalle ja jakamaan omaa sydäntään. Kaiken kruunasi kulloisenkin osallistujan lausuma kiitos ja sitä seuraavat raikuvat suosionosoitukset. Pieniä tekoja, hassu rituaali, mutta kaikessa merkityksellisyydessään todella voimaannuttava kokemus.
Kilpailutilanne on parhaimmillaan kutkuttava motivaattori.
Kilpailu on vahva motivaattori sellaisille ihmisille, joilla on voimakas kilpailuvietti. Kaikki meistä eivät kuitenkaan innostu kilpailutilanteesta ja osa jopa karttaa kaikenlaista kilpailuhenkisyyttä. En osaa arvioida ihmisten suhteellista jakaumaa motiivityypeittäin, mutta kilpailuviettiä löytynee melkoisen suurelta osalta meistä. Brittiläinen pelisuunnittelija ja -tutkija Richard Bartle jakoi aikoinaan pelaajien motiivityypit neljään kategoriaan: killers, achievers, explorers ja socialisers. Näistä killer kuvaa kilpailuviettiä ja voitontahtoa. Kilpailulliseen motiiviin liittyvät vahvasti halu olla parempi kuin toinen, voiton mahdollisuuden tuoma jännitys, paremmuudesta saatava status sekä omien kykyjen asemointi suhteessa muihin kilpailijoihin. Kilpailuvietti on tässä merkityksessä sosiaalinen motivaatiotekijä, koska ilman kilpakumppaneita ei ole kilpailua.
Kilpailutilanteeseen lähtevä
ottaa haasteen vastaan ja hän uskaltaa kisata muiden edessä. Hän ei anna
häviämisen pelon lannistaa itseään. Hän uskaltaa ja jaksaa yrittää. Kilpailijalla
on voittajan asenne. Kilpailutilanne on jännittävä, koska sekä mahdollinen häviö
että voitto paljastuvat muillekin ihmisille. Kilpailuasetelmassa ihminen
altistaa itsensä riskille, koska voitonmahdollisuus houkuttaa.
Kilpailutilanteessa koettu paine on yleensä suuri ja se puolestaan saa monen
adrenaliinin kuohumaan. Siinä on jotain sellaista vaaran tunnetta, joka ei ole
pelkästään omissa käsissä.
Voiton mahdollisuus kaikkine
riskeineen ja kisaamiseen liittyvä jopa raadollinenkin kamppailu tekevät
kilpailemisesta sekä ihastuttavaa että vihastuttavaa. Ilman häviämisen
mahdollisuutta kun ei voittokaan tunnu oikein miltään. Ehkä juuri tuossa
kutkuttavassa epävarmuudessa on kilpailuasetelmaan liittyvä motivaatiokoukku.
Kaikki eivät suhtaudu keskinäiseen
kisailuun samalla tavalla. Osa karttaa pienintäkin kilpailutilannetta
viimeiseen asti. Häviämisen mahdollisuus pelottaa, koska tappion karvas maku
elää sielussa pitkään. Toiset suorastaan janoavat voittokamppailun huuruja –
olipa sitten kyseessä henkilökohtainen suoritus tai pelkästään oman suosikin
kannustaminen.
Kilpailun aiheuttamaa ahdistusta
voi lievittää porukassa. Yhdessä koettu tappio ei tunnu niin henkilökohtaisen
murskaavalta jos rinnalla on hyvä porukka. Toisaalta ryhmänä saatu voitto on
varmasti jokaisen osallistujan mielessä yhtä kirkas. Joukkuelajeissa
yhdistyykin mainiolla tavalla henkilökohtainen kilpailuvietti ja muut
motiivityypit.
Kilpaileminen on yksi monista
pelaamisen muodoista. Pelaajien peli-into ei läheskään aina perustu
kilpailuviettiin, mutta kieltämättä kilpailulla on merkittävä osuutensa pelien
maailmassa. Ihan niin kuin elämässä yleensäkin. Ehkäpä kaiken taustalla on
ihmisen historiallinen kehitys kaikkine kamppailuineen ja haasteineen.
Yrittäjänä olen tottunut siihen, että kilpailua on kaikkialla. Elämän pelin kisat ovat usein paljon rankempia kuin videopelien virtuaaliset kilpailut. Digitaaliset pelit ovat kuitenkin opettaneet minulle, että ”Game Over” tulee aina. Pelaajana minulla on kaksi vaihtoehtoa: voin joko luovuttaa tai jatkaa kilpailua omalla tyylilläni, nauttien sekä voitoista että häviöistä. Vain yrittämällä voi onnistua. Tärkeintä ei useinkaan ole se, että voitanko vai häviänkö, vaan hyvin pelattu peli.
Pelialan ammattilaisena törmään
usein kyselyihin luovuuden salaisuudesta. Moni oman työnsä rutiineihin
tuskastunut pohtii keinoja ylläpitää omaa luovuuttaan. Osa mieltää oman työnsä
olevan kaikkea muuta kuin luovaa.
Mitä luovuus on ja miten me
kaikki halukkaat oppisimme työskentelemään luovasti?
Luovuus on monivivahteinen
käsite, joka tarkoittaa eri ihmisille hyvin erilaisia asioita. Itse miellän
luovuuden tukijaloiksi intohimon, innostuksen, idearikkauden ja jatkuvan
leikittelyn. Luovuus on jotain sellaista, joka rikkoo kangistuneita kaavoja ja
uskaltaa hypätä tuntemattomaan – vaikka hieman pelottaisikin. Luovasti
työskentelevä ihminen kokeilee, kehittää ja ilmaisee omaa sisintään kuunnellen.
Luovuus on vahvoja tunteita, irrottautumista turhista rutiineista ja avointa
mieltä.
Oman luovuuteni moottorina toimii
mielikuvitus, joka on vahvasti aistimuksellinen ilmiö. Ajatusleikit ja uusien
ideoiden virta soljuvat paljon vauhdikkaammin silloin kun aistini saavat riittävästi
virikkeitä. En siis saa luovuuttani lentoon, mikäli työskentelen värittömässä,
hajuttomassa ja mauttomassa ympäristössä. Sen vuoksi ruokin luovuuttani
jatkuvasti mitä erikoisimmilla materiaaleilla ja virikkeillä.
Toki itsellänikin arki ja työ ovat välillä kaikkea muuta kuin luovaa. Silloin kun rutiinit ahdistavat tai ajatus kiertää kehää, on pakko keksiä keinoja oman kipinän sytyttämiseksi. Usein jo sekin riittää, että ylläpidän luovuutta varsinaisten työtehtävien ohessa. Esimerkiksi omassa työyhteisössäni kirjoitamme romaaneja marraskuun iltoina, jammailemme toimistomme studiossa ja järjestämme joka syksy eeppisen juoksutapahtuman. Luovuutta ruokkivia tekoja, jotka väistämättä lisäävät myös työskentelyn luovuutta.
Luova työskentely on viimekädessä tapa asennoitua siihen mitä ja miten tekee. Meidän ei tarvitse olla taiteilijoita, kirjailijoita tai muusikoita ollaksemme luovia. Luovuus asuu meissä kaikissa.
Miksi pelit ovat hyvä väline kuntoutukseen ja elämäntilanteen parantamiseen? Millainen olisi hyvä peli esimerkiksi työuupumuksesta toipuvalle?
Ihan yksiselitteistä vastausta on
vaikea antaa, koska pelejä on erilaisia ja niin on pelaajiakin. Se mikä toimii yhdelle,
ei välttämättä toimi toiselle. Peleissä ja pelaamisessa on kuitenkin paljon
sellaisia piirteitä, jotka voivat auttaa kuntoutuksessa ja toipumisessa.
Henkilökohtaisesti näen pelien vahvuuden nimenomaan ajatusmaailman
konkretisoijana ja kirkastajana. Pelimäisellä ajattelulla voin rakentaa vaikka
koko elämästäni pelin – ja niin olen tehnytkin. Tällöin mikään yksittäinen
pelituote ei ole se merkittävin tekijä, vaan keskeisimpään rooliin nousee kyky
oppia ajattelemaan pelimäisesti.
Peli on toki välineenä ja
mediamuotona äärimmäisen toimiva, sillä se sisältää kaikki perinteisten
medioiden osa-alueet, mutta pistää vielä paremmaksi laittaen pelaajan
aktiiviseen osallistujan rooliin. Pelaaja ohjaa pelin tapahtumia ja vaikuttaa
omalla toiminnallaan siihen, miten peli etenee. Vaikutusmahdollisuus ja omien
valintojen merkityksen ymmärtäminen ovat erittäin voimakkaita
motivaatiotekijöitä. Kun ihminen kokee olevansa merkittävä osa tapahtumaa tai
tilannetta, on hänellä huomattavasti vahvempi sisäinen motivaatio asioiden
edistämiseen ja toimimiseen.
Pelien vaikeustason asteittainen
lisääntyminen on monelle meistä kutkuttavan koukuttavaa. Esteet ja konfliktit
tuntuvat vetoavilta haasteilta sen sijaan, että ne lannistaisivat ja
lamaannuttaisivat. Hallinnan tunteen jatkuva tavoittelu ja omien taitojen
kehittymisen konkreettinen rekisteröinti tuntuvat hyvältä, mikäli pelikokemus
pysyy sopivan haastavana. Ja näin tapahtuukin hyvin suunnitelluissa peleissä.
Peli korostaa vapautta valita
mitä pelaan, missä pelaan, milloin pelaan, kenen kanssa pelaan tai miten
pelaan. Kun tunnen itse olevani se, joka valinnan tekee, on sisäinen motivaationi
selkeästi voimakkaampi. Vapauden tunne on kuitenkin usein pääsääntöisesti
pelkkä tunne. Moni peli ohjailee pelaajansa enemmän tai vähemmän hienovaraisesti
pelin sääntöjen puitteissa. Ehkäpä pelin tarjoama vapaus on enemmänkin
ajatuksellista painotusta, kuin varsinaista objektiivista faktaa.
Pelissä matka on tärkeämpi kuin
maali. Jokainen askel on olennainen osa tarinaa ja polkua, joista varsinainen
kokemus muodostuu. Ehkäpä peli onnistuu korostamaan jotain syvällisempää
viisautta siinä, että pelaaja hiljalleen oppii kiinnittämään huomiota jokaisen
hetken ja jokaisen valinnan merkitykseen. Onnellisuus ei tule lopputuloksesta,
maalista tai ”sitten kun” -tavoitteesta, vaan se löytyy parhaiten niistä
pienistä hetkistä, joita matkan varrella kokee.
Toki tavoitteet ja saavutukset
ovat omalla tavallaan tärkeitä, mutta peleissä – niin kuin elämässäkin – niiden
liiallinen tuijottaminen saattaa johtaa sokeuteen nykyhetken osalta. Saatamme
pelata pelin läpi ahmien, kiirehtien ja suorittaen ilman, että hoksaamme
nauttia matkasta. Ja sitten kun loppu on saavutettu, jäljelle jää pikaisen
onnen hurmoksen jälkeen lähinnä tyhjä olo.
Peli on mainio väline myös siinä,
että se ei pelkästään salli epäonnistumisia, vaan se suorastaan odottaa niitä.
Peli, jonka voi aina voittaa, lakkaa olemasta mielenkiintoinen. Pelaamiseen
kuuluu jatkuva tappioiden, häviöiden, epäonnistumisten ja mokailujen ryöppy.
Vastoinkäymiset tekevät pelistä jännittävän ja saavat aikaan suuria tunteita.
Sitten kun kovan ponnistelun jälkeen lopulta onnistuu ylittämään esteen tai
ratkaisemaan konfliktin, on onnistumisen kokemus mielettömän voimakas. Pelin
”Game Over” ei ole loppu, vaan se on mahdollisuus yrittää uudestaan.
Epäonnistuminen on oppimisen kannalta mitä parasta lääkettä, joten sen
syleilemistä kannattaa harjoitella ja harjoittaa. Eihän se koskaan kivalta
tunnu, mutta hyödyllisyydessään ansaitsee paikkansa osana kokemusmaailmaa.
Myös kuntoutuksen ja toipumisen
näkökulmasta suosittelen etsimään sellaisia pelejä, jotka jollakin tavalla
kiinnostavat sinua itseäsi. Houkutin voi olla pelin teema, tarina, maailma tai
vaikkapa pelimekaniikka. Tärkeintä on se, että sinua itseäsi kiinnostaa
kokeilla ko. peliä. Kun koet pelin itsellesi merkityksellisenä, sen vaikutuskin
on paljon vahvempi. Anna sitten pelille riittävästi aikaa, jotta pääset siihen
kunnolla sisään. Mieti pelaamistasi, pohdi pelin herättämiä tunteita ja
tarkkaile itseäsi pelin aikana. Uskon, että mistä tahansa valitsemastasi
pelistä löytyy edellä mainittuja piirteitä ja sitä kautta nuo pelikokemukset
voivat osaltaan auttaa sinua toipumaan. Matka ei ole helppo, mutta ei kai sen
ole tarkoituskaan olla.
Pelimäisen ajattelun voimasta
kertoo ehkä parhaiten amerikkalaisen pelitutkijan ja -suunnittelijan Jane
McGonigalin kehitttämä SuperBetter-menetelmä. Jane kuntoutui omasta vakavasta
aivotärähdyksestään rakentamalla toipumisensa välineeksi pelin.
SuperBetter-menetelmän perussäännöt ovat:
Haasta itsesi tavoitteella
Aseta itsellesi haastava tavoite (esteen voittaminen tai positiivinen muutos)
Poimi power-upit
Kerää ympäriltäsi hyviä ja auttavia asioita (onnellisempi, terveempi, vahvempi)
Löydä ja kukista pahikset
Etenemisen esteet, ahdistuksen, kivun tai hädän aiheuttajat
Etsi ja suorita tehtävät
Yksinkertaiset ja päivittäiset teot, jotka vievät sinua kohti tavoitetta
Rekrytoi liittolaisia
Ystävät tai perheenjäsenet, jotka auttavat sinua matkan varrella
Hanki salainen identiteetti
Sankarillinen salanimi, joka korostaa henkilökohtaisia vahvuuksiasi
Tavoittele eeppisiä voittoja
Kunnioitusta herättävä saavutus, joka motivoi ja vähentää epäonnistumisen pelkoa
Motivaatio hukkuu helposti marraskuun vetiseen pimeyteen. Väsymys hidastaa, stressi vie huomion ja epäonnistumiset tuntuvat erityisen lamaannuttavilta. Nyt onkin hyvä hetki pohtia omaa tarkoitusta ja tekojensa merkitystä.
Mikä ajaa minua eteenpäin? Miksi sisäinen motivaatio on tärkeä elementti arjessani?
On helpompaa ponnistella eteenpäin, kun tekemiselläni on päämäärä. Tavoite toimii majakkana ja antaa suuntaa askelille. Nuo askeleet puolestaan ovat niitä pieniä ja suuria tekoja, joiden kautta luon itselleni merkityksen. Vähäpätöinenkin suoritus voi olla merkityksellinen, mikäli koen sen vievän kohti päämäärää.
Vaikka työstä saatava palkka ja tulokset ovatkin tärkeitä, niin ulkoista motivaatiota voimakkaampaa on sisäinen motivaatio. Sisäinen motiivi ei riipu ulkoisista palkinnoista tai rangaistuksista, vaan se lähtee ihmisestä itsestään. Silloin kun itse valitsen vapaaehtoisesti tehdä jotain, olen sisäisen motivaation ohjaama.
Vapaus onkin tärkeä tekijä oman motivaation syntymiseen. Kun saan valita mitä teen, miten, milloin ja kenen kanssa, niin olen huomattavasti innokkaammin työn touhussa. Usein kysymys on pelkästä omasta asennoitumisesta. Jos tunnen, että olen itse tehnyt valintani, niin koen paljon voimakkaampaa sitoutuneisuutta tavoitetta kohtaan.
Päämäärän ja sen merkityksellisyyden ohella koen tärkeäksi, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa. Mikäli osaaminen ja taidot riittävät konkreettisen tuloksen saamiseen, tunnen onnistuneeni ja jaksan jatkaa. Hallinnan tunne onkin monessa tekemisessä itselle se tärkein palkinto.
Syyskiireiden uuvuttaessa olen oppinut toistamaan itselleni kysymystä ”miksi”. Silloin kun muistan, miksi teen sitä mitä teen, niin jaksan taas innostua isojenkin haasteiden edessä. Suurten unelmien tavoittelun ohella on kuitenkin hyvä tiedostaa, että onnellisuus syntyy arjen pienistä onnistumisista. Motivoivaa marraskuuta!
Idoli voi toimia inspiroivana muusana fanittamisen kautta.
Mistä ihminen saa inspiraationsa? Mikä sytyttää pimenevät syysillat kirkkaaseen liekkiin?
Oulussa elokuussa järjestetyt Muusajuhlat saivat minut pohtimaan muusan merkitystä elämälle, luovuudelle ja innostumiselle. Perinteisesti muusa on ollut taiteilijan luovuuden innoittaja – niin hullaantuneessa hyvässä kuin toivottomassa tuskassakin. Antiikin Kreikan jumalattaret tuntuvat kuitenkin kovin kaukaisilta tänä tasa-arvon, järjen ja tehokkuusajattelun aikana. Mikä on siis muusan merkitys minulle?
Minä inspiroidun ihmisistä. Tarvitsen toista ihmistä päästäkseni vauhtiin. Tarvitsen muusan, joka kasvattaa siivet selkääni ja auttaa minua kiitämään tähden lailla pitkin taivaankantta. Joskus kipinä syttyy juuri tietyn yhden ihmisen läsnäolosta. Toisinaan liekehtivän fiiliksen muodostaa isomman porukan keskinäinen tunnelma. Muusa virittää minut tekemään asioita, joita itse pidän mahdottomina. Muusan innoittamana onnistun ylittämään itseni. Muusa toimii sparrauskumppanina ja ajatusten peilinä.
Muusana voi toimia myös haltioitunut yleisö. Kun yleisön edessä aistii innostuksen, kykenee itsekin nousemaan korkeammalle tasolle. Tunne lienee tuttu kaikille esiintyville taiteilijoille. Esiintyminen ilman vastakaikua jättää väkisinkin kylmäksi.
Mielestäni muusan ei tarvitse olla ainoastaan taiteilijoiden yksinoikeus. Muusaan kohdistuvan ihailun ei myöskään pidä olla esineellistävää. Hyvä muusasuhde on vuorovaikutuksen ja kunnioituksen täyttämä energialähde, josta saa kipinää kylmän pimeydenkin keskellä. Ja tasapuolisuuden nimissä muusa ansaitsee kiitoksen ja ihailun lisäksi merkityksellisyyttä myös itselleen.
Itselleen sopivan muusan löytäminen ei aina ole helppoa, mutta onneksi muusa voi innoittaa modernisti etänäkin. Etämuusa ei toki korvaa aitoa vuorovaikutusta innostavan ihmisen kanssa, mutta fanittaminen voi silti tarjota riittävää kipinää ja inspiraatiota.
Kuka on sinun muusasi ja oletko muistanut osoittaa kiitollisuutesi tätä tärkeää henkilöä kohtaan?
Tosielämän ”Game Over” on raskas ja ahdistava asia.
Epäonnistuminen tuntuu kurjalta. Kovan ponnistelun ja yrittämisen jälkeen kohdattu tappio kirpaisee lujasti. Häpeän tunne valtaa mielen ja itsetunto kokee rajun kolauksen. Usein epäonnistuminen jopa lamauttaa täysin ja saa heittämään pyyhkeen kehään.
Tuntuuko tutulta? Koetko sinä oman elämäsi kompastelut pelkästään ikävinä asioina?
Aika moni vaikuttaa ajattelevan juurikin noin – ainakin silloin kun puhutaan elämästä yleensä. Peleissä tilanne on hieman toisin. Pelien maailma rakentuu epäonnistumisen mahdollisuuden varaan. Peleissä epäonnistuminen on sallittua – ja jopa odotettua. Peli, jossa aina onnistuu, on lähtökohtaisesti tylsä ja huonosti suunniteltu.
Pelin houkutus perustuu asteittain kasvavaan haasteeseen. Kompurointia tapahtuu väistämättä, mutta sitä mukaa kun pelaajan taidot kehittyvät, hän kykenee kohtaamaan entistä vaikeampia haasteita. Oppimista tapahtuu siis harjoittelemalla ja itsensä ylittämällä.
Voisiko epäonnistumista ajatella pelien kautta myös muussa elämässä? Ajattelu itsessään ei ehkä saa epäonnistumista tuntumaan mukavalta, mutta oman asenteen muutos saattaa vaikuttaa siihen, kuinka kohtaa väistämättömät kompastelut. Epäonnistumisen tärkeyttä on nimittäin vaikea kiistää.
Jos aina onnistuu, ei ole ottanut riittävästi riskejä. Jatkuva onnistuminen tarkoittaa omalla mukavuusalueella pysymistä. Silloin ei tapahdu oppimista – eikä kehitystä. Vain epäonnistumisten kautta voi päästä parempaan suoritukseen. Oman – ja yhteisömme – kehittymisen kannalta olisikin viisainta syleillä epäonnistumisia ja antaa niille riittävä arvo.
En usko, että epäonnistuminen itsessään tuntuu koskaan hyvältä. Tappion karvas maku tahtoo maistua suussa pitkään. Siitä huolimatta en lakkaa ihmettelemästä, kuinka pelien ”Game Over” ei lamauta. Pelin antama palaute voi olla suoraviivaisen armotonta, mutta se ei satuta. Se kannustaa jatkamaan ja yrittämään uudestaan.
