Nettipelit ovat kuin huume, johon jää koukkuun. Koulussa menee heikosti kun yö sujahtaa pelimaailmassa. Tervehenkinen liikunta uuvuttaa jo mielen tasolla ja sosiaalisuus jää apatiatasolle. Pelien väkivalta turruttaa moraalikäsityksen ja tulevaisuus häviää rikoskierteessä.

Vanhempainillassa tapaamani Erika on kuin kuka tahansa esiteinin huolestunut äiti. Hänen pelkonsa digitaalisia pelejä kohtaan on aidon koskettavaa. Yli 30 vuoden pelikokemuksella yritän kertoa miksi digitaaliset pelit eivät ole sen pelottavampia kuin muutkaan harrastukset.

Peli on kuin soittotreeni, jossa kompurointi saa minut yrittämään yhä parempaa suoritusta. Peli on kuin hyvä kirja, jonka juoni imaisee mukaansa ja pistää ahmimaan sivuja pikkutunneille saakka. Peli on kuin lentopallo, jonka koreografia ja pelaajien välinen saumaton yhteistoiminta innostaa. Peli on kuin ison salin värikäs elokuvaelämys, joka antaa mielelle hetken pakopaikan arjen harmaudesta.

Osa peleistä on aivotonta hömppää. Joissakin peleissä kilpaillaan voitosta. Toiset pelit kannustavat sosiaaliseen kanssakäymiseen. On pelejä, joiden tarina koskettaa ja herättää ajattelemaan. Peli on monimuotoisempi media kuin kirja ja elokuva yhteensä. Digitaaliset pelit ovat jopa yksi taiteen muoto. Peli on voimavara. Se on tapa toimia ja ajatella.

Erika lämpenee näkökulmalleni, mutta heittää ilmaan viimeisen kriittisen kysymyspatteriston: Miksi pelit vievät kaiken ajan? Miksi lapsi ei hae kokemuksia elävästä elämästä? Miksi mikään muu ei kiinnosta?

Ehkäpä siksi, että elämä on peliä ja peli on elämää. Peli ja leikki kuuluvat ihmiskunnan ytimeen. Haemme lohtua, virikkeitä ja positiivista palautetta digitaalisista peleistä, koska maailma on huonosti suunniteltu peli. Ehkä meidän olisi syytä ottaa oppia peleistä ja kääntää pelimedia vahvemmin kehityksen edistäjäksi. Ehkä jokaisen pitäisikin rohkeasti pelata pelejä ainakin sen verran, että ymmärtää mistä on kysymys.